lauantai 18. joulukuuta 2010
Lähtötunnelmia
Tämä taitaa olla viimeinen kerta, kun kirjoitan blogia Unkarissa, ainakin tältä erää. Tuntuu siltä, ettei siitä ole kauaakaan, kun tätä blogia tänne aloin väsätä. Syksy meni hujauksessa. Päivien virran vietävänä tulee välillä pelokas olo: taas on yksi elämänjakso ohi, mitä seuraavaksi? Ennen tulevaisuuteen liittyviä syvällisempiä pohdintoja aion kuitenkin nauttia joulusta täysin siemauksin.
Unkarissakin on tällä hetkellä varsinainen joulusää. Lunta on pyryttänyt useampana päivänä, ja tänään sitä tuli niinkin paljon, että lentokenttä suljettiin. Toivon, että ylihuomenna ei olisi ongelmia lähdön kanssa, vaan pääsisin aluksi junalla kentälle asti ja sieltä Wizzairin siivin ilmaan. Unkari ei ole kuitenkaan mikään tekniikan tai asioiden järjestelemisen ihmemaa, joten jonkin verran jännittää.
Kulunut viikko oli mukava ja varsin haikea. Keskiviikkona oli opiskelijoiden ja opettajien yhteinen pikkujoulu laitoksen tiloissa. Ruoasta ja juomasta ei ollut puutetta: suomalaisista herkuista tarjolla oli muun muassa opiskelijoiden leipomia pullia ja pannukakkua. Salmiakkishottejakin oli tarjolla halukkaille. Juhla alkoi jo iltapäivästä opettajien kesken työhuoneessa ja jatkui sitten iltamyöhälle. Ohjelmassa oli Suomi-aiheisia tietokilpailuja, arvontaa ja tietenkin vapaata jutustelua. Eilen perjantaina oli vielä laitoksen henkilökunnan pikkujoulu, jonne sain kutsun myös. Oli vielä mukava tavata viimeistä kertaa työkaverit siellä.
Olen tavannut tällä viikolla myös lomille lähteviä kavereita. Eilen kävin Imon kanssa syömässä kivassa ravintolassa. Näin myös unkarilaista (tyttöä) Timiä, johon tutustuin pari kuukautta sitten puolalaisen Marcelan kautta. Paettiin Timin kanssa kylmää viimaa ihanaan ja tunnelmalliseen teepaikkaan, jonka nimi on Carpe Diem. En juonut Carpe Diemissä kuitenkaan teetä vaan ihanan suklaista Baileys-kaakaota. Tuossa lämpimässä ja kauniissa paikassa olisi vierähtänyt vaikka koko ilta.<3 Huomenna näen vielä toivottavasti unkarilaisen Ildikon.
Kävin viikolla myös kaupungin keskustassa olevalla joulutorilla. Ostin äidille unkarilaista käsityötä, kauniin joululiinan. Lisäksi ostin myös valkosipulin makuista juustoa juustoa eräältä herrasmieheltä, joka oli tuttu mulle jo syysmarkkinoilta. Tuolloin alkusyksystä juteltiin miehen markkinakojun luona kaikenlaista Suomeen liittyvää, ja mies muisti mut sieltä. Juusto oli kyllä tosi hyvää!
Lahjaostokseni täällä ovat jääneet minimiin, koska matkalaukkuni rätisi liitoksistaan jo tänne saapuessani. Kahden matkalaukun kanssa en selviäisi monen mutkan ja junanvaihdon kautta kotiin. Tiedän kuitenkin, että joulun ilo syntyy jostain muusta kuin tavarapaljoudesta, enkä itse odotakaan yhtään ainutta joululahjaa. Riittää, että pääsen turvallisesti kotiin, äidin loihtimaan joulupöytään ja kuusen alle lukemaan kirjaa.
Ilonamainen elämä Unkarissa saa siis päätöksensä mutta jatkuu ehkäpä Suomessa, jos mulla on siellä jotain kerrottavaa. ;) Matkalaukkuun syksyn varrella kertyi kannustavia sanoja, opetuskokemusta ja siitä saatua palautetta, oivalluksia elämästä, rohkeutta, elämyksiä, muistoja, uusia ystävyyssuhteita. Kenties hiukan kielitaitoakin, vaikka suomea pääsinkin käyttämään kielitaidon kehittymisen kannalta aivan liikaa (hieno kokemus kuitenkin oli, kun juttelin kaupassa unkariksi erään mummon kanssa: omat kommenttini rajoittuivat ehkä noin kymmeneen sanaan, mutta keskusteli sekin oli, ja ymmärsin jotain mummon puheesta. :D). Huomenna pakkaan matkalaukkuun vielä lastin Túró Rudeja, ja sitten onkin pian aika heiluttaa Unkarille hyvästit, ainakin ensi kesään saakka. :)
Unkarissakin on tällä hetkellä varsinainen joulusää. Lunta on pyryttänyt useampana päivänä, ja tänään sitä tuli niinkin paljon, että lentokenttä suljettiin. Toivon, että ylihuomenna ei olisi ongelmia lähdön kanssa, vaan pääsisin aluksi junalla kentälle asti ja sieltä Wizzairin siivin ilmaan. Unkari ei ole kuitenkaan mikään tekniikan tai asioiden järjestelemisen ihmemaa, joten jonkin verran jännittää.
Kulunut viikko oli mukava ja varsin haikea. Keskiviikkona oli opiskelijoiden ja opettajien yhteinen pikkujoulu laitoksen tiloissa. Ruoasta ja juomasta ei ollut puutetta: suomalaisista herkuista tarjolla oli muun muassa opiskelijoiden leipomia pullia ja pannukakkua. Salmiakkishottejakin oli tarjolla halukkaille. Juhla alkoi jo iltapäivästä opettajien kesken työhuoneessa ja jatkui sitten iltamyöhälle. Ohjelmassa oli Suomi-aiheisia tietokilpailuja, arvontaa ja tietenkin vapaata jutustelua. Eilen perjantaina oli vielä laitoksen henkilökunnan pikkujoulu, jonne sain kutsun myös. Oli vielä mukava tavata viimeistä kertaa työkaverit siellä.
Olen tavannut tällä viikolla myös lomille lähteviä kavereita. Eilen kävin Imon kanssa syömässä kivassa ravintolassa. Näin myös unkarilaista (tyttöä) Timiä, johon tutustuin pari kuukautta sitten puolalaisen Marcelan kautta. Paettiin Timin kanssa kylmää viimaa ihanaan ja tunnelmalliseen teepaikkaan, jonka nimi on Carpe Diem. En juonut Carpe Diemissä kuitenkaan teetä vaan ihanan suklaista Baileys-kaakaota. Tuossa lämpimässä ja kauniissa paikassa olisi vierähtänyt vaikka koko ilta.<3 Huomenna näen vielä toivottavasti unkarilaisen Ildikon.
Kävin viikolla myös kaupungin keskustassa olevalla joulutorilla. Ostin äidille unkarilaista käsityötä, kauniin joululiinan. Lisäksi ostin myös valkosipulin makuista juustoa juustoa eräältä herrasmieheltä, joka oli tuttu mulle jo syysmarkkinoilta. Tuolloin alkusyksystä juteltiin miehen markkinakojun luona kaikenlaista Suomeen liittyvää, ja mies muisti mut sieltä. Juusto oli kyllä tosi hyvää!
Lahjaostokseni täällä ovat jääneet minimiin, koska matkalaukkuni rätisi liitoksistaan jo tänne saapuessani. Kahden matkalaukun kanssa en selviäisi monen mutkan ja junanvaihdon kautta kotiin. Tiedän kuitenkin, että joulun ilo syntyy jostain muusta kuin tavarapaljoudesta, enkä itse odotakaan yhtään ainutta joululahjaa. Riittää, että pääsen turvallisesti kotiin, äidin loihtimaan joulupöytään ja kuusen alle lukemaan kirjaa.
Ilonamainen elämä Unkarissa saa siis päätöksensä mutta jatkuu ehkäpä Suomessa, jos mulla on siellä jotain kerrottavaa. ;) Matkalaukkuun syksyn varrella kertyi kannustavia sanoja, opetuskokemusta ja siitä saatua palautetta, oivalluksia elämästä, rohkeutta, elämyksiä, muistoja, uusia ystävyyssuhteita. Kenties hiukan kielitaitoakin, vaikka suomea pääsinkin käyttämään kielitaidon kehittymisen kannalta aivan liikaa (hieno kokemus kuitenkin oli, kun juttelin kaupassa unkariksi erään mummon kanssa: omat kommenttini rajoittuivat ehkä noin kymmeneen sanaan, mutta keskusteli sekin oli, ja ymmärsin jotain mummon puheesta. :D). Huomenna pakkaan matkalaukkuun vielä lastin Túró Rudeja, ja sitten onkin pian aika heiluttaa Unkarille hyvästit, ainakin ensi kesään saakka. :)
lauantai 11. joulukuuta 2010
Keikalla ja jäähyväisjuhlissa
Työviikko päättyi varsin mukaviin perjantaitunnelmiin. Käynnistin päivän ystäväni Imon kanssa aamu(päivä)kahveilla yliopiston kahvilassa ja suuntasin sitten työhuoneeseen tietokoneen ääreen. Perjantai osoittautui varsin hiljaiseksi työpäiväksi: laitoksella ei ollut mun lisäksi ketään muita, joten nautin itsekseni hiljaisuudesta, rauhasta ja kirjaston tunnelmasta, vaikka ehdinkin jo kaipailla työkavereita. Sain onneksi kaikki kirjallisuusesseet takaisin määräpäivänä perjantaina, eikä tarvinnut alkaa ketään kovistelemaan, sillä se on aina ikävää.
Tänään mulla ei kyllä ollut tarpeeksi keskittymiskykyä tekstien lukemiseen, vaan päätin jättää homman suosiolla huomiselle. Melko väsyneissä tunnelmissa on tämä päivä sujunut, mutta sain sentään aikaiseksi siivoilla, pyykätä ja naputella joitakin hajanaisia ajatuksia gradutiedostoon.
Eilen lähdin Imon mukana erään suositun unkarilaisen bändin, Quimbyn, keikalle ja Erasmuksen lukukauden päättäviin Good Bye -bileisiin. Keikka oli kyllä hieno elämys, vaikka en unkarilaisista sanoituksista mitään ymmärtänytkään. Bändi oli energinen ja tunnelma katossa ison areenan katsomossa. Suosiosta kertoo ehkä jotain sekin, että lippu oli melko kallis verrattuna yleiseen hintatasoon täällä. .
Keikan jälkeen suunnattiin keskustaan Cool-klubille, jossa vierähtikin aamuyöhön Eramus-meiningissä, joka oli paikoin jokseenkin vauhdikasta. En ole syksyn aikana ihan lämmennyt tuolle Erasmus-juhlimiskulttuurille, joka tuntuu välillä olevan hiukan teennäistä. Toisilleen tuntemattomat ihmiset kaveeraa juhlissa, huutaa kamalasti, ottaa tuhatmäärin kuvia joka ikisestä bileillasta ja lisää ne heti seuraavana aamuna Facebookkiin. Mutta ehkä mä oon vain liian vanha ja tylsä tai jotain. Ja kaiken lisäksi mä en oo Erasmus vaan ope, haha. :) Joka tapauksessa luistelu- ja leffaillat oli kivoja, ja sain monia hyvän päivän tuttuja, muutamia kavereita ja yhden hyvän ystävän Erasmus-tapaamisten ansiosta, joten kyllä niissä hyvääkin oli. Imo on kutsunut mua monta kertaa lähtemään Romaniaan kesällä: suunnitelmissa on, että tulisin kesällä Unkariin ja jatkaisin sitten Imon luo Romaniaan. No, matkasuunnittelua voinee jatkaa sitten, kun pääsen ensin Suomeen, saan gradun kansiin ja kevääksi töitä. :D
Tänään mulla ei kyllä ollut tarpeeksi keskittymiskykyä tekstien lukemiseen, vaan päätin jättää homman suosiolla huomiselle. Melko väsyneissä tunnelmissa on tämä päivä sujunut, mutta sain sentään aikaiseksi siivoilla, pyykätä ja naputella joitakin hajanaisia ajatuksia gradutiedostoon.
Eilen lähdin Imon mukana erään suositun unkarilaisen bändin, Quimbyn, keikalle ja Erasmuksen lukukauden päättäviin Good Bye -bileisiin. Keikka oli kyllä hieno elämys, vaikka en unkarilaisista sanoituksista mitään ymmärtänytkään. Bändi oli energinen ja tunnelma katossa ison areenan katsomossa. Suosiosta kertoo ehkä jotain sekin, että lippu oli melko kallis verrattuna yleiseen hintatasoon täällä. .
Keikan jälkeen suunnattiin keskustaan Cool-klubille, jossa vierähtikin aamuyöhön Eramus-meiningissä, joka oli paikoin jokseenkin vauhdikasta. En ole syksyn aikana ihan lämmennyt tuolle Erasmus-juhlimiskulttuurille, joka tuntuu välillä olevan hiukan teennäistä. Toisilleen tuntemattomat ihmiset kaveeraa juhlissa, huutaa kamalasti, ottaa tuhatmäärin kuvia joka ikisestä bileillasta ja lisää ne heti seuraavana aamuna Facebookkiin. Mutta ehkä mä oon vain liian vanha ja tylsä tai jotain. Ja kaiken lisäksi mä en oo Erasmus vaan ope, haha. :) Joka tapauksessa luistelu- ja leffaillat oli kivoja, ja sain monia hyvän päivän tuttuja, muutamia kavereita ja yhden hyvän ystävän Erasmus-tapaamisten ansiosta, joten kyllä niissä hyvääkin oli. Imo on kutsunut mua monta kertaa lähtemään Romaniaan kesällä: suunnitelmissa on, että tulisin kesällä Unkariin ja jatkaisin sitten Imon luo Romaniaan. No, matkasuunnittelua voinee jatkaa sitten, kun pääsen ensin Suomeen, saan gradun kansiin ja kevääksi töitä. :D
keskiviikko 8. joulukuuta 2010
Päiviä ja hetkiä
Väsy painaa silmäluomia, mutta ajattelin siitä huolimatta päivitellä blogia, koska
a) edellisestä kerrasta on jo aikaa
b) kivoja tapahtumia on kerrottavana ja
c) Elämä Unkarissa kääntyy ensi viikolla loppusuoralle, joten kohta vaihtobloggailu saa päätöksensä.
Antakaa anteeksi kirjoitusvirheet. Nukuin viime yönä korkeintaan neljä tuntia. Valvoin ja pohdiskelin syksyä taaksepäin ja talvea eteenpäin. Kello herätti kuudelta, ja kömmin lämpimän peiton alta aamupalapöydän kautta pimeään vesisateeseen. Vuoden synkimpänä aikana näin aikaiset aamut pitäisi olla lailla kiellettyjä. Mutta luokkaan päästyäni opiskelijoiden iloiset hymyt piristivät päivän (vaikka ohjelmassa oli lopputentti). :)
Nytkin ikkunaan ropisee unettava sade, jonka äänen onnistuin äsken peittämään soittamalla Hallikaisen Joulurauhaa muutamia kertoja. Se on kaunis kappale, hetkessä sydämeen virtaa tunne, jota ei voi sanoin selittää: siinä on muistoja, tuoksua, tunnelmaa, toivoa, rauhaa. Katselin kuvia lumisesta Suomesta. Tuli hyvä mieli. Unkari on maa, jossa viihdyn, mutta Suomi on maa, jonne kuulun. On ihana tietää, että siellä odottaa perhe ja rakkaat ystävät, jotka tapaan pian. <3
Ystävistä puheen ollen, sain viime viikolla vieraakseni Lotan. <3 Odotin koko syksyn Lotan vierailua, ja välillä näytti siltä, että reissu ei onnistu lentoemojen lakkotouhuilujen vuoksi, mutta niinpä vain onnistuikin. Lotta selvitti tiensä Budapestin kentältä junalla tänne Debikseen, ja oltiin keskiviikkoon asti täällä. Ohjelman tärkein osa oli kuulumisten päivitys, ja siinä vierähtikin aikaa! Ehdittiin kuitenkin käydä katsomassa kaupunkikeskustaa, kauppakeskusta, nauttia unkarilaisen pöydän antimista (joihin itse en ole aivan erityisen paljon syksyn aikana ihastunut ja joista Lotta sai ehkä hieman epäilyttävän kuvan syötyään varsin epämääräiseltä näyttävän perinneruoka-annoksen) ja osallistua meidän laitoksen lehtorien järjestämään Suomi-Viro -pikkujouluun. Pikkujoulussa nautittiin kuumaa viiniä ja pelattiin peliä, jossa selitettiin suomen- ja vironkielisiä sanoja puhumalla, näyttelemällä tai piirtämällä. En ollut edukseni viron taitojen esittelyssä (taisi suuurin osa pakollisen viron kurssin tunneista sujua sujuvasti sängynpohjalla torkkuessa, mutta ei siitä sen enempää...) Hauskaa joka tapauksessa riitti, kiitos huipuille lehtoreille illasta. :) Niin ja päästiinhän me Lotan kanssa yhdistämään voimamme myös opetuksen saralla. Sain tiistaina aamulla äkkihälytyksen sijaiseksi, ja Lotta lähti mukaan opeilemaan, mikä oli tosi kiva juttu, koska opiskelijat ovat aina innokkaita tapaamaan uusia suomalaisia kasvoja. :)
Keskiviikkona suunnistettiin Budapestiin, ja siellä oli aikamoinen koiranilma. Räntää tuli taivaan täydeltä ja kadut loskassa. Onnistuin kastelemaan kenkäni jo alkumetreillä, ja vilu meni luihin ja ytimiin. Päivät Bp:ssa oli melko kalseita, ja pysyteltiinkin paljon sisätiloissa. Katsastettiin kuitenkin kaupungin joulutori, Tonavan maisemat ja tietenkin Budan vanha linnavuori. Meidän hotelli oli onneksi kiva, halpa ja hyvä sijainniltaan. Lotta joutui Finnairin lentoemojen aina vaan jatkuneen lakkosekoilun takia aikaistamaan lähtöään ja lentämään kotiin Wizzairin siivin, joten Budapestin visiitti jäi melko lyhyeksi. Kauemminkin olisin vieraani täällä pitänyt. <3 Mutta pääasia, että matka järjestyi ja Lotta pääsi myös turvallisesti takaisin kotimaan kamaralle.
Budapestin matkan jälkeen ajatukset ovat suuntautuneet pikku hiljaa harjoittelun loppumisen herättämiin tunnelmiin. Tänään oli viimeinen tunti mun oman opetusryhmän kanssa. Opiskelijat esittelivät suomalaisia nykykirjailijoita ja syksyn aikana lukemiaan teoksia. Hyviä esityksiä kaikki. Tuli haikea olo. Syksy kului kivasti tuon innostuneen ja aktiivisen porukan kanssa. Pari opiskelijaa on kuitenkin tulossa ensi kevääksi Jyväskylään vaihtoon, joten törmäilen unkarilaisiin myös tulevaisuudessa.
Huomenna on vielä pari sijaisuustuntia, pidän kokeen yhdelle kandivaiheen porukalle. Sen jälkeen opetukset on tältä vuodelta ohi. Joululoman viettoon en silti ihan vielä pääse, sillä luvassa on vielä kirjallisuusesseiden lukemista ja gradun kanssa askartelua. Kirjallisuusesseet luen kyllä mielelläni: on kiinnostavaa tietää, millaisia ajatuksia opiskelijoilla on mm. Leena Landerin, Kari Hotakaisen, Johanna Sinisalon ja Leena Lehtolaisen teoksista.
Nyt lienee aika mennä unten maille, jotta olisin aamulla hieman pirteämpi kuin tänään...
a) edellisestä kerrasta on jo aikaa
b) kivoja tapahtumia on kerrottavana ja
c) Elämä Unkarissa kääntyy ensi viikolla loppusuoralle, joten kohta vaihtobloggailu saa päätöksensä.
Antakaa anteeksi kirjoitusvirheet. Nukuin viime yönä korkeintaan neljä tuntia. Valvoin ja pohdiskelin syksyä taaksepäin ja talvea eteenpäin. Kello herätti kuudelta, ja kömmin lämpimän peiton alta aamupalapöydän kautta pimeään vesisateeseen. Vuoden synkimpänä aikana näin aikaiset aamut pitäisi olla lailla kiellettyjä. Mutta luokkaan päästyäni opiskelijoiden iloiset hymyt piristivät päivän (vaikka ohjelmassa oli lopputentti). :)
Nytkin ikkunaan ropisee unettava sade, jonka äänen onnistuin äsken peittämään soittamalla Hallikaisen Joulurauhaa muutamia kertoja. Se on kaunis kappale, hetkessä sydämeen virtaa tunne, jota ei voi sanoin selittää: siinä on muistoja, tuoksua, tunnelmaa, toivoa, rauhaa. Katselin kuvia lumisesta Suomesta. Tuli hyvä mieli. Unkari on maa, jossa viihdyn, mutta Suomi on maa, jonne kuulun. On ihana tietää, että siellä odottaa perhe ja rakkaat ystävät, jotka tapaan pian. <3
Ystävistä puheen ollen, sain viime viikolla vieraakseni Lotan. <3 Odotin koko syksyn Lotan vierailua, ja välillä näytti siltä, että reissu ei onnistu lentoemojen lakkotouhuilujen vuoksi, mutta niinpä vain onnistuikin. Lotta selvitti tiensä Budapestin kentältä junalla tänne Debikseen, ja oltiin keskiviikkoon asti täällä. Ohjelman tärkein osa oli kuulumisten päivitys, ja siinä vierähtikin aikaa! Ehdittiin kuitenkin käydä katsomassa kaupunkikeskustaa, kauppakeskusta, nauttia unkarilaisen pöydän antimista (joihin itse en ole aivan erityisen paljon syksyn aikana ihastunut ja joista Lotta sai ehkä hieman epäilyttävän kuvan syötyään varsin epämääräiseltä näyttävän perinneruoka-annoksen) ja osallistua meidän laitoksen lehtorien järjestämään Suomi-Viro -pikkujouluun. Pikkujoulussa nautittiin kuumaa viiniä ja pelattiin peliä, jossa selitettiin suomen- ja vironkielisiä sanoja puhumalla, näyttelemällä tai piirtämällä. En ollut edukseni viron taitojen esittelyssä (taisi suuurin osa pakollisen viron kurssin tunneista sujua sujuvasti sängynpohjalla torkkuessa, mutta ei siitä sen enempää...) Hauskaa joka tapauksessa riitti, kiitos huipuille lehtoreille illasta. :) Niin ja päästiinhän me Lotan kanssa yhdistämään voimamme myös opetuksen saralla. Sain tiistaina aamulla äkkihälytyksen sijaiseksi, ja Lotta lähti mukaan opeilemaan, mikä oli tosi kiva juttu, koska opiskelijat ovat aina innokkaita tapaamaan uusia suomalaisia kasvoja. :)
Keskiviikkona suunnistettiin Budapestiin, ja siellä oli aikamoinen koiranilma. Räntää tuli taivaan täydeltä ja kadut loskassa. Onnistuin kastelemaan kenkäni jo alkumetreillä, ja vilu meni luihin ja ytimiin. Päivät Bp:ssa oli melko kalseita, ja pysyteltiinkin paljon sisätiloissa. Katsastettiin kuitenkin kaupungin joulutori, Tonavan maisemat ja tietenkin Budan vanha linnavuori. Meidän hotelli oli onneksi kiva, halpa ja hyvä sijainniltaan. Lotta joutui Finnairin lentoemojen aina vaan jatkuneen lakkosekoilun takia aikaistamaan lähtöään ja lentämään kotiin Wizzairin siivin, joten Budapestin visiitti jäi melko lyhyeksi. Kauemminkin olisin vieraani täällä pitänyt. <3 Mutta pääasia, että matka järjestyi ja Lotta pääsi myös turvallisesti takaisin kotimaan kamaralle.
Budapestin matkan jälkeen ajatukset ovat suuntautuneet pikku hiljaa harjoittelun loppumisen herättämiin tunnelmiin. Tänään oli viimeinen tunti mun oman opetusryhmän kanssa. Opiskelijat esittelivät suomalaisia nykykirjailijoita ja syksyn aikana lukemiaan teoksia. Hyviä esityksiä kaikki. Tuli haikea olo. Syksy kului kivasti tuon innostuneen ja aktiivisen porukan kanssa. Pari opiskelijaa on kuitenkin tulossa ensi kevääksi Jyväskylään vaihtoon, joten törmäilen unkarilaisiin myös tulevaisuudessa.
Huomenna on vielä pari sijaisuustuntia, pidän kokeen yhdelle kandivaiheen porukalle. Sen jälkeen opetukset on tältä vuodelta ohi. Joululoman viettoon en silti ihan vielä pääse, sillä luvassa on vielä kirjallisuusesseiden lukemista ja gradun kanssa askartelua. Kirjallisuusesseet luen kyllä mielelläni: on kiinnostavaa tietää, millaisia ajatuksia opiskelijoilla on mm. Leena Landerin, Kari Hotakaisen, Johanna Sinisalon ja Leena Lehtolaisen teoksista.
Nyt lienee aika mennä unten maille, jotta olisin aamulla hieman pirteämpi kuin tänään...
sunnuntai 28. marraskuuta 2010
Parturi-kampaajia ja pannukakkuja
"Kun kaikki menee pieleen, paista pannkakku". Uskon, että Sooloilua-leffassa mainittu elämänohje on varsin pätevä. Mikä piristää enemmän kuin pannari ja hyvä seura? Itselläni ei torstaipäivä mennyt lopulta täysin pieleen, vaikka pahalta aluksi näyttikin. Päädyin kuitenkin päivän päätteeksi syömään tyttöporukassa suussa sulavia unkarilaisia gundel-pannukakkuja puolalaisen Marcelan viimeisten Unkarin päivien kunniaksi. Suklaakastiketta ja pannukakkuja, joiden sisällä oli jonkinlaista banaani-pähkinätäytettä: todella makeaa, jopa minulle! Viimeistään nuo pannukakut nähtyäni loppukin harmi haihtui. :)
Kaikki alkoi siis siitä, että istuin torstaiaamuna kampaajan tuolille. Mukana oli sekä tulkki (kämppikseni) että unkari-suomi -sanakirja. Yhteistä kieltä kampaajan kanssa ei ollut sanankaan verran. Luotin kuitenkin siihen, että lopputulos ei voi olla kauheampi kuin lähtötilanne. Leikkaus onnistui mielestäni hyvin. Vaikka tekikin taas tiukkaa luopua melko pitkistä (ja sitäkin huonokuntoisemmista) hiuksista, oli uusi leikkaus pirteämpi ja hiukset terveemmän näköiset. Värjäys taas ei onnistunut, vaan lopputuloksena oli keltainen pää. Rahallisesti kampaajakeikka ei kirpaissut, koska pulitin hommasta vain jotain päälle 20e. Harmitti silti kovasti. Niinpä päädyin purkaamaan suruani unkarilaiselle ystävälleni, ja lähdimme ostoskeskukseen katselemaan, josko sieltä löytyisi jotain ratkaisua ongelmaan. Löysimme parturi-kampaamon, jonka tuolille pääsin puolen tunnin varoitusajalla. Tukkaani laitettiin tummanvaalea sävy, joka lopulta olikin hyvä ratkaisu, koska se on lähempänä omaa väriäni. Loppu hyvin kaikki hyvin. :)
Tähän viikkoon mahtui myös muun muassa vaihtareiden luistelubileet (oli huippua! <3), kiva sarjakuvatunti ja esseen ja työharjoitteluraportin kirjoittamista. Todella outoa, kun harjoitteluni alkaa olla siinä vaiheessa, että jäljellä on vain lopputehtävien ja tenttien valvomista ja tarkistamista. Kolme viikkoa aikaa Unkarissa. Ensi viikko kulunee kuin siivillä, kun saan Lotan tänne kylään ja lähdetään Budapestiin keskiviikkona. Jee! <3
Kaikki alkoi siis siitä, että istuin torstaiaamuna kampaajan tuolille. Mukana oli sekä tulkki (kämppikseni) että unkari-suomi -sanakirja. Yhteistä kieltä kampaajan kanssa ei ollut sanankaan verran. Luotin kuitenkin siihen, että lopputulos ei voi olla kauheampi kuin lähtötilanne. Leikkaus onnistui mielestäni hyvin. Vaikka tekikin taas tiukkaa luopua melko pitkistä (ja sitäkin huonokuntoisemmista) hiuksista, oli uusi leikkaus pirteämpi ja hiukset terveemmän näköiset. Värjäys taas ei onnistunut, vaan lopputuloksena oli keltainen pää. Rahallisesti kampaajakeikka ei kirpaissut, koska pulitin hommasta vain jotain päälle 20e. Harmitti silti kovasti. Niinpä päädyin purkaamaan suruani unkarilaiselle ystävälleni, ja lähdimme ostoskeskukseen katselemaan, josko sieltä löytyisi jotain ratkaisua ongelmaan. Löysimme parturi-kampaamon, jonka tuolille pääsin puolen tunnin varoitusajalla. Tukkaani laitettiin tummanvaalea sävy, joka lopulta olikin hyvä ratkaisu, koska se on lähempänä omaa väriäni. Loppu hyvin kaikki hyvin. :)
Tähän viikkoon mahtui myös muun muassa vaihtareiden luistelubileet (oli huippua! <3), kiva sarjakuvatunti ja esseen ja työharjoitteluraportin kirjoittamista. Todella outoa, kun harjoitteluni alkaa olla siinä vaiheessa, että jäljellä on vain lopputehtävien ja tenttien valvomista ja tarkistamista. Kolme viikkoa aikaa Unkarissa. Ensi viikko kulunee kuin siivillä, kun saan Lotan tänne kylään ja lähdetään Budapestiin keskiviikkona. Jee! <3
torstai 18. marraskuuta 2010
Marraskuuko?
Otsikkoon liittyy kaksi ajatusta. Voiko olla marraskuu, koska auringon paistaessa ulkona tuntui siltä kuin olisi elokuu. Ehdin jopa tuskailla kuumuutta kiirehtiessäni yliopistolle hiki otsalta valuen. Mutta mukavaahan se on, ettei tarvi vielä kylmyydestä kärsiä, ehtiihän sitä Suomessa sitten värjötellä ihan tarpeeksi. Toisekseen huomasin, että mulla on vain neljä viikkoa enää jäljellä Unkarissa. Mihin aika ryntäilee?
Alemapana on muutamia kuvia Egerin reissulta, jonne suunnattiin puolalaisen Erasmus-harjoittelijan, Marcelan, kanssa sunnuntaina. Meillä oli perillä Egerissä vain muutamia tunteja aikaa (bussimatkat kesti yhteensä 5,5h!), mutta matka oli silti vaivan arvoinen: värikkäitä taloja, kapeita mukulakivikatuja, pieniä viinikauppoja. Idyllinen ja kaunis pikku kaupunki. :)
Tällä viikolla mulla oli omien tuntien lisäksi pari sijaisuustuntia: pidin levyraatia ja esittelin suomalaista musiikkia kulttuurintuntemuksen kurssilla. Onneksi sain osaavan suomen kielen opiskelijan avukseni tunnille tulkkaamaan. Tarkoituksenani oli esitellä mahdollisimman erilaisia kappaleita. Kun tuli Fintelligenssin vuoro, oli ilmeet opiskelijoiden kasvoilla näkemisen arvoiset. :p Soitin myös Semmareiden Tainan, ja siitä tuli hyvää palautetta. Yliopistolla oli avoimien ovien päivä, ja tunneille sai osallistua kuka tahansa. Munkin tunnille eksyi eräs mies, joka jälkeenpäin kiitti mielenkiintoisesta tunnista ja pyysi vielä kirjoittamaan lapulle tiedot Semmareista, jotta biisi löytyisi myöhemmin netistä. Omien opetustuntien rinnalla oon yrittänyt opiskella myös unkaria: tällä viikolla mulla oli kolme eri "each one teach one" -tapaamista. Varsin mukava ja mielenkiintoinen viikko takana siis.
Viikonlopulle on luvassa ainakin unkarilaisen bändin keikka ja unkarilaista leffaa. Niin ja esseen kirjoittamista... Ensi viikko kulunee kurssien viimeisiä tunteja suunnitellen ja esseetä viimeistellen. Ja sitten saankin tänne odotetun vieraan! <3
Alemapana on muutamia kuvia Egerin reissulta, jonne suunnattiin puolalaisen Erasmus-harjoittelijan, Marcelan, kanssa sunnuntaina. Meillä oli perillä Egerissä vain muutamia tunteja aikaa (bussimatkat kesti yhteensä 5,5h!), mutta matka oli silti vaivan arvoinen: värikkäitä taloja, kapeita mukulakivikatuja, pieniä viinikauppoja. Idyllinen ja kaunis pikku kaupunki. :)
Tällä viikolla mulla oli omien tuntien lisäksi pari sijaisuustuntia: pidin levyraatia ja esittelin suomalaista musiikkia kulttuurintuntemuksen kurssilla. Onneksi sain osaavan suomen kielen opiskelijan avukseni tunnille tulkkaamaan. Tarkoituksenani oli esitellä mahdollisimman erilaisia kappaleita. Kun tuli Fintelligenssin vuoro, oli ilmeet opiskelijoiden kasvoilla näkemisen arvoiset. :p Soitin myös Semmareiden Tainan, ja siitä tuli hyvää palautetta. Yliopistolla oli avoimien ovien päivä, ja tunneille sai osallistua kuka tahansa. Munkin tunnille eksyi eräs mies, joka jälkeenpäin kiitti mielenkiintoisesta tunnista ja pyysi vielä kirjoittamaan lapulle tiedot Semmareista, jotta biisi löytyisi myöhemmin netistä. Omien opetustuntien rinnalla oon yrittänyt opiskella myös unkaria: tällä viikolla mulla oli kolme eri "each one teach one" -tapaamista. Varsin mukava ja mielenkiintoinen viikko takana siis.
Viikonlopulle on luvassa ainakin unkarilaisen bändin keikka ja unkarilaista leffaa. Niin ja esseen kirjoittamista... Ensi viikko kulunee kurssien viimeisiä tunteja suunnitellen ja esseetä viimeistellen. Ja sitten saankin tänne odotetun vieraan! <3
torstai 11. marraskuuta 2010
Syysloma naapurimaissa
On taas muutamia päiviä jo vierähtänyt siitä, kun palailin reissusta, joten täytynee päivittää blogia nyt, ettei kaikki unohdu. Hyvä syy luistaa esseenkirjoituksesta. Esseen lisäksi mulla ois mahdollisuus kirjoittaa artikkeli meidän laitoksen vuosittain julkaistavaan artikkelikokoelmaan. Ongelmana vaan on se, mistä artikkelin kirjoittaisin ja onko kirjoittamiseen aikaa, kun hommat on kasaantuneet muutenkin ihan kiitettävästi ja deadlinet lähestyy...
Mutta nyt siis reissujuttuihin! Lähdettiin viikko sitten keskiviikkona jyväskyläläisen vaihtarin kanssa Slovakiaan. Mulla oli jo aiemmin ollut haaveissa käydä Bratislavassa ja Wienissä, mutta kun tutustuin syysseminaarissa Bratislavan suomen kielen lehtoriin, matkasuunnitelma selkiytyi. Saatiin siis yöpyä mukavan opepariskunnan luona kaupungin keskustan lähettyvillä ihanassa asunnossa (uuden kerrostalon kattohuoneisto, 2 kerrosta, iso ulkoterassi hienoine näkymineen ym). Syysväreihin sonnustautunut Bratislava oli oikeastaan vielä kauniimpi kuin olin odottanut. Vanha kaupunki linnoineen ja kapeine kujineen oli kuin retki menneeseen. Turistejakaan ei marraskuisessa kaupungissa juuri näkynyt, joten sai rauhassa vaeltaa ympäriinsä.
Perjantaina suunnattiin sitten aamusta junalla Wieniin, joka on tosi kätevän matkan päässä Bratislavasta. Matkaan kului alle tunti, ja meno-paluu maksoi 11e. Opetuttavamme kertoivatkin, että he käyvät harva se viikko Wienissä, ja vielä vuodenkaan jälkeen ei näkeminen sieltä ole loppunut. Sen uskon kyllä! Aurinko helli kadulla vaeltavia turisteja, joita Keski-Euroopan kahvilakaupungissa kyllä riitti näin marraskuussakin. Lämpötila oli lähemmäs 20 astetta, eikä takkia juuri tarvinnut, vaikka tuulikin välillä aika vinhasti. Siinä auringossa istuessa oli ihan epätodellista ajatella lähestyviä joulumarkkinoita, joiden kojuja markkina-alueelle jo pystytettiin.
Ehdittiin päivässä kiertää kaupungin ydinkeskustaa ja sen nähtävyyksiä ihan mukavasti. Ei otettu mitään stressiä kiertelystä, koska paikasta toiseen juokseminen olisi ollut vastoin kaupungin kiireetöntä ja rentoa tunnelmaa: varattiin aikaa myös rentoon ruokailuun kellariravintolassa ja kahvihetkeen vilkkaan kadun terassilla. Aito sacherkakku oli maineensa veroinen! Mieleenpainuvin kokemus minulle oli vierailu Hofburgin keisarillisessa palatsissa. Ilmoittauduttiin englanninkieliselle opastetulle kierrokselle, johon lopulta osallistui vain me kaksi ja opas. Varsin henkilökohtainen turistikierros siis. Palatsiin tehdyssä museossa oli esillä keisarillisia huoneita, ja kaikista kiehtovimpia olivat tietenkin huoneet ja esineet, jotka liittyivät Itävallan keisarinnan Elisabetin, Sissin, elämään. Sissin elämä ja traaginen kuolema saavat kyllä mielenkiinnon heräämään, ja olin innoissani oppaan kertoessa tarinoita keisarinnasta. En tiedä, oliko miespuolinen matkaseurani yhtä innoissaan. :D Joka tapauksessa minussa heräsi pieni Sissi-kipinä, ja ajattelinkin hankkia käsiini noita vanhoja elokuvia, joita Suomessakin on joskus näytetty.
Alun perin meidän tarkoitus oli lähteä lauantaiaamuna takaisin Unkariin, mutta isäntäväkemme keksi kaikkea sellaista tekemistä, että oli suorastaan pakko jäädä vielä yhdeksi yöksi. Kierreltiin siis autolla Bratislavan ulkopuolella, jonne ei oltaisi muuten päästy. Käytiin kivassa modernin taiteen museossa ja ihmettelemässä historiallisesti merkittävää Devinin linnaa, joka sijaitsee kalliojyrkänteellä Tonavan ja Moravan yhtymäkohdassa. Sitten suunnaattiin rajan yli Itävallan puolelle, jossa käytiin paikallisessa pikku suklaatehtaassa. Olipa siellä herkkua jos jonkinlaista! Mieleenpainuvin "nähtävyys" automatkalla Itävallan puolella oli kuitenkin valtaisa merkkituotteiden outlet-ostoskeskus: merkkiliikkeitä toisensa perään, varsinainen maanpäällinen taivas (tai helvetti). Yhteensä tuolla taisi olla 150 merkkiliikettä Cuccista Calvin Kleiniin. Oli siellä myös sitten joitakin opiskelijankin lompakolle sopivia liikkeitä, kuten Benetton, Puma, Diesel, Esprit. Ja alennukset olivat kohdillaan, kaikista tuotteista lupailtiin vähintään 30 % alennusta. Tosin lähtöhinnatkin olivat aika korkeita. No, me eksyttiin kyseiseen paikkaan niin myöhään, ettei ollut kuin runsas tunti aikaa kierrellä, joten lopulta en löytänyt mitään sopivaa, kun aika kului siihen, että käveli ympäärinsä ja mietti, mihin menisi, kun aikaa on vähän. Mikä tappio ja vääryys!
Pettymystä lievensi se, että poikkesimme paluumatkalla perinteikkääseen itävaltalaiseen viinitupaan, jonka antimet ja ystävällinen palvelu saivat mielen taas kohoamaan. Sunnuntaiaamuna olikin aika suunnata takaisin Unkariin. Paluumatka sujui hyvin, ja pysähdyttiin muutamaksi tunniksi junanvaihdon yhteydessä Budapestiin syömään ja kahville. Muutamassa päivässä ehti lopulta tehdä ja nähdä kaikenlaista. Seuraavat reissut suuntautuvat luultavasti vain Unkarin rajojen sisäpuolelle, koska aika täällä vähenee vähenemistään ja lähikaupan vesipullohyllyn tilalle oli jo ilmestynyt suklaajoulupukkien ja -tonttujen armeija!
Mutta nyt siis reissujuttuihin! Lähdettiin viikko sitten keskiviikkona jyväskyläläisen vaihtarin kanssa Slovakiaan. Mulla oli jo aiemmin ollut haaveissa käydä Bratislavassa ja Wienissä, mutta kun tutustuin syysseminaarissa Bratislavan suomen kielen lehtoriin, matkasuunnitelma selkiytyi. Saatiin siis yöpyä mukavan opepariskunnan luona kaupungin keskustan lähettyvillä ihanassa asunnossa (uuden kerrostalon kattohuoneisto, 2 kerrosta, iso ulkoterassi hienoine näkymineen ym). Syysväreihin sonnustautunut Bratislava oli oikeastaan vielä kauniimpi kuin olin odottanut. Vanha kaupunki linnoineen ja kapeine kujineen oli kuin retki menneeseen. Turistejakaan ei marraskuisessa kaupungissa juuri näkynyt, joten sai rauhassa vaeltaa ympäriinsä.
Perjantaina suunnattiin sitten aamusta junalla Wieniin, joka on tosi kätevän matkan päässä Bratislavasta. Matkaan kului alle tunti, ja meno-paluu maksoi 11e. Opetuttavamme kertoivatkin, että he käyvät harva se viikko Wienissä, ja vielä vuodenkaan jälkeen ei näkeminen sieltä ole loppunut. Sen uskon kyllä! Aurinko helli kadulla vaeltavia turisteja, joita Keski-Euroopan kahvilakaupungissa kyllä riitti näin marraskuussakin. Lämpötila oli lähemmäs 20 astetta, eikä takkia juuri tarvinnut, vaikka tuulikin välillä aika vinhasti. Siinä auringossa istuessa oli ihan epätodellista ajatella lähestyviä joulumarkkinoita, joiden kojuja markkina-alueelle jo pystytettiin.
Ehdittiin päivässä kiertää kaupungin ydinkeskustaa ja sen nähtävyyksiä ihan mukavasti. Ei otettu mitään stressiä kiertelystä, koska paikasta toiseen juokseminen olisi ollut vastoin kaupungin kiireetöntä ja rentoa tunnelmaa: varattiin aikaa myös rentoon ruokailuun kellariravintolassa ja kahvihetkeen vilkkaan kadun terassilla. Aito sacherkakku oli maineensa veroinen! Mieleenpainuvin kokemus minulle oli vierailu Hofburgin keisarillisessa palatsissa. Ilmoittauduttiin englanninkieliselle opastetulle kierrokselle, johon lopulta osallistui vain me kaksi ja opas. Varsin henkilökohtainen turistikierros siis. Palatsiin tehdyssä museossa oli esillä keisarillisia huoneita, ja kaikista kiehtovimpia olivat tietenkin huoneet ja esineet, jotka liittyivät Itävallan keisarinnan Elisabetin, Sissin, elämään. Sissin elämä ja traaginen kuolema saavat kyllä mielenkiinnon heräämään, ja olin innoissani oppaan kertoessa tarinoita keisarinnasta. En tiedä, oliko miespuolinen matkaseurani yhtä innoissaan. :D Joka tapauksessa minussa heräsi pieni Sissi-kipinä, ja ajattelinkin hankkia käsiini noita vanhoja elokuvia, joita Suomessakin on joskus näytetty.
Alun perin meidän tarkoitus oli lähteä lauantaiaamuna takaisin Unkariin, mutta isäntäväkemme keksi kaikkea sellaista tekemistä, että oli suorastaan pakko jäädä vielä yhdeksi yöksi. Kierreltiin siis autolla Bratislavan ulkopuolella, jonne ei oltaisi muuten päästy. Käytiin kivassa modernin taiteen museossa ja ihmettelemässä historiallisesti merkittävää Devinin linnaa, joka sijaitsee kalliojyrkänteellä Tonavan ja Moravan yhtymäkohdassa. Sitten suunnaattiin rajan yli Itävallan puolelle, jossa käytiin paikallisessa pikku suklaatehtaassa. Olipa siellä herkkua jos jonkinlaista! Mieleenpainuvin "nähtävyys" automatkalla Itävallan puolella oli kuitenkin valtaisa merkkituotteiden outlet-ostoskeskus: merkkiliikkeitä toisensa perään, varsinainen maanpäällinen taivas (tai helvetti). Yhteensä tuolla taisi olla 150 merkkiliikettä Cuccista Calvin Kleiniin. Oli siellä myös sitten joitakin opiskelijankin lompakolle sopivia liikkeitä, kuten Benetton, Puma, Diesel, Esprit. Ja alennukset olivat kohdillaan, kaikista tuotteista lupailtiin vähintään 30 % alennusta. Tosin lähtöhinnatkin olivat aika korkeita. No, me eksyttiin kyseiseen paikkaan niin myöhään, ettei ollut kuin runsas tunti aikaa kierrellä, joten lopulta en löytänyt mitään sopivaa, kun aika kului siihen, että käveli ympäärinsä ja mietti, mihin menisi, kun aikaa on vähän. Mikä tappio ja vääryys!
Pettymystä lievensi se, että poikkesimme paluumatkalla perinteikkääseen itävaltalaiseen viinitupaan, jonka antimet ja ystävällinen palvelu saivat mielen taas kohoamaan. Sunnuntaiaamuna olikin aika suunnata takaisin Unkariin. Paluumatka sujui hyvin, ja pysähdyttiin muutamaksi tunniksi junanvaihdon yhteydessä Budapestiin syömään ja kahville. Muutamassa päivässä ehti lopulta tehdä ja nähdä kaikenlaista. Seuraavat reissut suuntautuvat luultavasti vain Unkarin rajojen sisäpuolelle, koska aika täällä vähenee vähenemistään ja lähikaupan vesipullohyllyn tilalle oli jo ilmestynyt suklaajoulupukkien ja -tonttujen armeija!
sunnuntai 31. lokakuuta 2010
Illanviettoa ja unta
Kun muutin Unkariin, mulla oli jonkin aikaa hallussa taito mennä ajoissa (ennen kahtatoista) nukkumaan ja herätä viimeistään kymmeneltä. Nyt homma on taas alkanut lipsua ja pahasti. Eilen heräsin kahdeltatoista ja tänään yhdeltä (!). Onneksi kellon siirtäminen armahti mua tänään, eli sain tunnin lisäaikaa päivääni. Mun pitäis tehdä itselleni sellainen sääntö, että sunnuntaina saa nukkua niin myöhään kun haluaa, mutta muina päivinä on päästävä ylös ihmisten aikoihin.
Eilen olin Norin ja Petarin luona istumassa iltaa. Paikalla oli lähinnä unkarilaista porukkaa, mutta myös yksi israelilainen tyttö ja kolumbialainen mies. Nori oli miehensä kanssa Turun reissulla viime viikolla, ja se oli tuonut reissulta tuliaisina Suolakalat -salmiakkia. Mun onneksi kukaan ei tietenkään osannut oikein arvostaa karkkeja, vaan sain napostella niitä itsekseni, haha. Mun lahjoittama Fazerin Sininen meni kyllä kaupaksi.
Ilta oli rento ja mukava, juotiin itse tehtyä glögin tapaista juomaa (mulled wine), joka oli kyllä hyvää: tosi mausteista ja paljon kelluvia hedelmiä. Pelailtiin myös jännää ja aika haasteellista lautapeliä. Myöhemmin miehet alkoi katsoa leffaa ja meillä tytöillä jatkui henkevät keskustelut muun muassa kosher-ruuasta, saunasta ja unkarin kielen ilmaisuvoimasta. Kulttuurienvälisistä eroista ja yhtäläisyyksistä puhuminen on aina kiehtovaa. Jossain vaiheessa aamuyötä illan emäntä kuitenkin nukahti, leffa loppui ja porukka suuntas kotiin.
Nyt pitäis jaksaa lähteä kauppaan, koska huomenna on pyhäinmiestenpäivä, ja kaikki kaupat on kiinni. Samalla tulee ulkoiltua sen verran, minkä jalka tällä hetkellä kestää. Rakastan Unkarin syksyä jopa enemmän kuin Suomen: kaikkialla on ihanan värikästä ja mikä tärkeintä, aurinko paistaa aina! En muista, milloin olisi viimeksi satanut (okei, tämän sanottuani seuraavat 2 kuukautta sataa ihan varmasti joka päivä, mutta lokakuu oli joka tapauksessa loistava).
Eilen olin Norin ja Petarin luona istumassa iltaa. Paikalla oli lähinnä unkarilaista porukkaa, mutta myös yksi israelilainen tyttö ja kolumbialainen mies. Nori oli miehensä kanssa Turun reissulla viime viikolla, ja se oli tuonut reissulta tuliaisina Suolakalat -salmiakkia. Mun onneksi kukaan ei tietenkään osannut oikein arvostaa karkkeja, vaan sain napostella niitä itsekseni, haha. Mun lahjoittama Fazerin Sininen meni kyllä kaupaksi.
Ilta oli rento ja mukava, juotiin itse tehtyä glögin tapaista juomaa (mulled wine), joka oli kyllä hyvää: tosi mausteista ja paljon kelluvia hedelmiä. Pelailtiin myös jännää ja aika haasteellista lautapeliä. Myöhemmin miehet alkoi katsoa leffaa ja meillä tytöillä jatkui henkevät keskustelut muun muassa kosher-ruuasta, saunasta ja unkarin kielen ilmaisuvoimasta. Kulttuurienvälisistä eroista ja yhtäläisyyksistä puhuminen on aina kiehtovaa. Jossain vaiheessa aamuyötä illan emäntä kuitenkin nukahti, leffa loppui ja porukka suuntas kotiin.
Nyt pitäis jaksaa lähteä kauppaan, koska huomenna on pyhäinmiestenpäivä, ja kaikki kaupat on kiinni. Samalla tulee ulkoiltua sen verran, minkä jalka tällä hetkellä kestää. Rakastan Unkarin syksyä jopa enemmän kuin Suomen: kaikkialla on ihanan värikästä ja mikä tärkeintä, aurinko paistaa aina! En muista, milloin olisi viimeksi satanut (okei, tämän sanottuani seuraavat 2 kuukautta sataa ihan varmasti joka päivä, mutta lokakuu oli joka tapauksessa loistava).
maanantai 25. lokakuuta 2010
Mennyttä, tämänhetkistä ja tulevaa
Tänään oli taas vaihteeksi yllättävän lämmin päivä. Viime aikoina on välillä ollut jo melko kylmä, ja siitä syystä harkitsin jo vakavasti lapasten, paksumman kaulaliinan ja talvitakin hankkimista. Tänään kuitenkin jouduin riisumaan syystakkini melkeinpä heti alkumetreillä kävelymatkallani yliopistolle. Talvi ei olekaan vielä täällä. En pistä pahakseni, koska talvitakin hankkiminen on aina vaivalloinen operaatio.
Kävelemisestä tuli mieleen, että lenkkeilyharrastustani on viime aikoina rajoittanut ikävävät jalkapöydän kivut: kävellessä jalkaterää aristaa, ja painoa pitää laittaa enemmän ulkosyrjälle. Luultavasti ihan tavallinen vaiva, joka liittynee huonoihin kenkäpareihin, joita mullakin jonkin verran on kaappiin kertynyt... Toivon vaan, ettei vaiva pahene. Muuten saan jatkossa ajella aina tyylikkäästi yliopiston pihaan taksilla :D (onneksi ei ole kallista hupia täällä: taksimatka lauantaiyönä keskustasta kotiin maksaa n. 4e. )
Viime viikon lopulle kertyi mukavia hetkiä sekä yliopistolla että vapaa-ajan kuvioissa. Sijaistin yhden ryhmän tunnit torstaina, ja äkki-improvisoinnista huolimatta ne kai meni ihan hyvin. Samaisen ryhmän ope on myös tällä viikolla poissa, ja kun hän oli ilmoittanut poissaolostaan ja tunnin peruuntumisesta, oli porukka kysynyt, eikö Ilona voi pitää taas tuntia. Voinhan minä: katsotaan, mitä tällä kertaa vedän hatusta. :p
Torstai-iltana oli Erasmus-porukan järjestämä Movie & Dance Night. Mentiin sinne yhdessä yhen suomalaisvaihtarin kanssa ja katsottiin ihan viihdyttävä unkarilainen komedia (jossa onneksi oli enkuksi tekstit). Leffan jälkeen lähdettiin sitten katsastamaan pari yliopistoporukan valtaamaa kuppilaa kampuksen läheisyydessä. Ensimmäinen oli ihan kiva paikka, nimeltään Kikötő eli suomeksi Satama. Toinen oli Klinika, jossa oli meneillään lääkisbileet. Viime aikoina oon kuitenkin huomannut, etten niinkään enää viihdy baareissa. Torstai-illan paras osuus olikin oikeastaan se, kun palloiltiin ulkosalla kirpakkaassa syysilmassa, tutkittiin tähtitaivasta, heiteltiin lehtiä, juteltiin ja naurettiin. Savuisassa baarissa tulee tunkkainen olo, eikä siellä kuule edes omia ajatuksiaan, saati muiden puhetta.
Myös lauantai-illan meininkiä voi kuvailla savuisaksi: mentiin Melindan kanssa katsomaan erään unkarilaisen bändin keikkaa pienelle klubille, ja meidän kauhistukseksi paikka oli täynnä teinejä (no ehkä lukioikäisiä, teinejähän ne vielä..) , jotka poltti ketjussa. Koska paikka oli sen verran pieni, oli ilmassa niin vahva savu, että mulla sattui ihan oikeasti keukoihin välillä. Bändi oli kuitenkin näkemisen ja kuulemisen arvoinen ja keikka varsin energinen. :) Pääsinpä vielä kuvaan bändin keulahahmon kanssa, haha. Harvoin viihtyy näin hyvin sellaisen bändin keikalla, jonka biisejä ei ole paljon kuullut etukäteen. Brains oli siis positiivinen poikkeus. :)
Takaisin tähän päivään ja tulevaan. Tämä viikko kulunee tuntisuunnittelun ja gradun parissa... tavoitteena olisi jonkinlainen konkreettinen edistyminen gradussa. Saamani palaute eräästä graduluvusta aiheuttaa ristiriitaisia ajatuksia: "Analyysi on mielestäni oikein selkeä ja johdonmukainen. Olen kuitenkin merkinnyt joitakin pieniä kohtia, joita pitäisi tarkentaa tai pohtia enemmän." Helpottavaa, ettei analyysilukuni ole täyttä roskaa. Mutta mitä tarkoittaa pieni kohta. Isoja ongelmia, lähes elämänsyntyyn verrattavia kysymyksiä nuo "pikku merkinnät" mulle tuottaa. Täytyy toivoa, ettei esitarkastusvaiheessa papereihin ole ilmestynyt miljoonien pikku kohtien armeijaa mua vastaan. Suhtaudunko graduun nyt jotenkin sotaisasti? En suinkaan. :)
Kävelemisestä tuli mieleen, että lenkkeilyharrastustani on viime aikoina rajoittanut ikävävät jalkapöydän kivut: kävellessä jalkaterää aristaa, ja painoa pitää laittaa enemmän ulkosyrjälle. Luultavasti ihan tavallinen vaiva, joka liittynee huonoihin kenkäpareihin, joita mullakin jonkin verran on kaappiin kertynyt... Toivon vaan, ettei vaiva pahene. Muuten saan jatkossa ajella aina tyylikkäästi yliopiston pihaan taksilla :D (onneksi ei ole kallista hupia täällä: taksimatka lauantaiyönä keskustasta kotiin maksaa n. 4e. )
Viime viikon lopulle kertyi mukavia hetkiä sekä yliopistolla että vapaa-ajan kuvioissa. Sijaistin yhden ryhmän tunnit torstaina, ja äkki-improvisoinnista huolimatta ne kai meni ihan hyvin. Samaisen ryhmän ope on myös tällä viikolla poissa, ja kun hän oli ilmoittanut poissaolostaan ja tunnin peruuntumisesta, oli porukka kysynyt, eikö Ilona voi pitää taas tuntia. Voinhan minä: katsotaan, mitä tällä kertaa vedän hatusta. :p
Torstai-iltana oli Erasmus-porukan järjestämä Movie & Dance Night. Mentiin sinne yhdessä yhen suomalaisvaihtarin kanssa ja katsottiin ihan viihdyttävä unkarilainen komedia (jossa onneksi oli enkuksi tekstit). Leffan jälkeen lähdettiin sitten katsastamaan pari yliopistoporukan valtaamaa kuppilaa kampuksen läheisyydessä. Ensimmäinen oli ihan kiva paikka, nimeltään Kikötő eli suomeksi Satama. Toinen oli Klinika, jossa oli meneillään lääkisbileet. Viime aikoina oon kuitenkin huomannut, etten niinkään enää viihdy baareissa. Torstai-illan paras osuus olikin oikeastaan se, kun palloiltiin ulkosalla kirpakkaassa syysilmassa, tutkittiin tähtitaivasta, heiteltiin lehtiä, juteltiin ja naurettiin. Savuisassa baarissa tulee tunkkainen olo, eikä siellä kuule edes omia ajatuksiaan, saati muiden puhetta.
Myös lauantai-illan meininkiä voi kuvailla savuisaksi: mentiin Melindan kanssa katsomaan erään unkarilaisen bändin keikkaa pienelle klubille, ja meidän kauhistukseksi paikka oli täynnä teinejä (no ehkä lukioikäisiä, teinejähän ne vielä..) , jotka poltti ketjussa. Koska paikka oli sen verran pieni, oli ilmassa niin vahva savu, että mulla sattui ihan oikeasti keukoihin välillä. Bändi oli kuitenkin näkemisen ja kuulemisen arvoinen ja keikka varsin energinen. :) Pääsinpä vielä kuvaan bändin keulahahmon kanssa, haha. Harvoin viihtyy näin hyvin sellaisen bändin keikalla, jonka biisejä ei ole paljon kuullut etukäteen. Brains oli siis positiivinen poikkeus. :)
Takaisin tähän päivään ja tulevaan. Tämä viikko kulunee tuntisuunnittelun ja gradun parissa... tavoitteena olisi jonkinlainen konkreettinen edistyminen gradussa. Saamani palaute eräästä graduluvusta aiheuttaa ristiriitaisia ajatuksia: "Analyysi on mielestäni oikein selkeä ja johdonmukainen. Olen kuitenkin merkinnyt joitakin pieniä kohtia, joita pitäisi tarkentaa tai pohtia enemmän." Helpottavaa, ettei analyysilukuni ole täyttä roskaa. Mutta mitä tarkoittaa pieni kohta. Isoja ongelmia, lähes elämänsyntyyn verrattavia kysymyksiä nuo "pikku merkinnät" mulle tuottaa. Täytyy toivoa, ettei esitarkastusvaiheessa papereihin ole ilmestynyt miljoonien pikku kohtien armeijaa mua vastaan. Suhtaudunko graduun nyt jotenkin sotaisasti? En suinkaan. :)
tiistai 19. lokakuuta 2010
Tiistainen tutustumiskäynti ja Túró Rudi -koukutus
Kun kämppikseni tarjosi mulle täällä oloni ekana iltana (tervetuliaismaljan ja herkullisen ruuan) jälkeen Túró Rudin ja kertoi sen olevan jopa kansallisherkku Unkarissa, mietin mielessäni, että eipä tuo nyt kummoista ollut... Mietin samoin vielä silloinkin, kun opiskelijat innoistuivat selittämään tunnilla mulle Túró Rudin tärkeydestä, kun puhuimme unkarilaisesta ruokakulttuurista. Söin kokeilutarkoituksessa vielä yhden patukan, mutta uskoin, etten koskaan ihastuisi siihen kummemmin. Tänään kuitenkin eksyin kaupassa maitohyllyn äärelle ja siellä ne maitorahkapatukat katseli mua houkuttelevasti: ostin yhden - ja jäin koukkuun! Mieli olisi tehnyt mennä samantien ostamaan lisää. Valitettavasti yliopistolla on Túró Rudi -automaatti, joten syksy uuden riippuvuuden kanssa ei tule olemaan helppo. :p Selitän itselleni, että suklaalla päällystetty maitorahkapatukka on terveellisempi kuin pelkkä suklaapatukka? Hah.
No, oon tehnyt onneksi tänään muutakin kuin haaveillut Túró Rudeista. Olin tutustumassa lukioon, jossa opetetaan suomen kieltä ja jossa on myös mahdollista kirjoittaa suomen kieli ylioppilaskirjoituksissa. Mentiin sinne yhdessä jyväskyläläisen proffan kanssa, joka on täällä opetusvierailulla. Oli mukava kuulla kuulumisia Jyväskylästä ja jutella muutenkin kaikesta harjoitteluun liittyvästä. Lukion suomen kielen opettaja oli tosi mukava ja pyysi mua käymään uudestaan lukiolla. Opiskelijat olivat tosi reippaita ja esittelivät itsensä sujuvasti suomeksi. Tunnilla oli puheenaiheena suomalainen ja unkarilainen joulu. Oli hauska kuunnella opiskelijoiden kommetteja aiheesta. :) Ja tuli mieleen, ettei jouluun edes lopulta oo pitkä aika, puolet mun Unkarin ajasta on kohta takanapäin...
Nyt illalla oon miettinyt tulevia tunteja. Mulla on omien tuntien lisäksi pari sijaisuutta: pidän mm. ensi viikolla maantuntemuksen tunnin suomalaisesta populaarimusiikista 2000-luvulla. Suunnitelmissa ois ehkä jonkinlainen levyraati.
Koskahan mä sen gradun taas kaivan esiin?
No, oon tehnyt onneksi tänään muutakin kuin haaveillut Túró Rudeista. Olin tutustumassa lukioon, jossa opetetaan suomen kieltä ja jossa on myös mahdollista kirjoittaa suomen kieli ylioppilaskirjoituksissa. Mentiin sinne yhdessä jyväskyläläisen proffan kanssa, joka on täällä opetusvierailulla. Oli mukava kuulla kuulumisia Jyväskylästä ja jutella muutenkin kaikesta harjoitteluun liittyvästä. Lukion suomen kielen opettaja oli tosi mukava ja pyysi mua käymään uudestaan lukiolla. Opiskelijat olivat tosi reippaita ja esittelivät itsensä sujuvasti suomeksi. Tunnilla oli puheenaiheena suomalainen ja unkarilainen joulu. Oli hauska kuunnella opiskelijoiden kommetteja aiheesta. :) Ja tuli mieleen, ettei jouluun edes lopulta oo pitkä aika, puolet mun Unkarin ajasta on kohta takanapäin...
Nyt illalla oon miettinyt tulevia tunteja. Mulla on omien tuntien lisäksi pari sijaisuutta: pidän mm. ensi viikolla maantuntemuksen tunnin suomalaisesta populaarimusiikista 2000-luvulla. Suunnitelmissa ois ehkä jonkinlainen levyraati.
Koskahan mä sen gradun taas kaivan esiin?
sunnuntai 17. lokakuuta 2010
Hetkiä viikon varrelta
Päätin nyt kirjoittaa blogia, vaikka uni painaakin silmäluomia. Takana on varsin mielenkiintoinen viikko: alkuviikolla tuli opetettua normitunnit ja lisäksi sijaistin alkeisryhmän Kalevala-tunnit: homma ei sinänsä vaatinut hirveästi vaivannäköä, vaan mun piti ainoastaan kahlata kotona vuonna 1982 tehtyä nelituntista elokuvaa Rauta-aika ja etsiä siitä parhaat kohtaukset. Pelkäsin, että porukka nukahtaa elokuvan aikana, koska eihän alkeisopiskelijan kielitaidolla tuon elokuvan repliikeistä paljon ymmärrä. Suhtautuminen elokuvaan meni vahvasti huumorin puolelle, ja itsellänikin oli suuria vaikeuksia pokan pitämisessä. :D
Runsaan kuukauden aikana oon huomannut, että tykkään opettamisesta ihan oikeasti tosi paljon. Paino on sanalla opettamisesta: silloin kun porukka kuuntelee ja keskittyy opetukseen, on opettajan tehtävä varsin mielekäs. Luulen, että musta ei oo melskaavan teinilauman paimentajaksi muuten kuin totaalisen pakon edessä. Varsinkin tämän unelmatyöpaikan jälkeen voi pudotus yläkouluelämään olla aika karu... Mutta eipä siitä tarvitse vielä onneksi huolehtia.
Työviikko päättyi kaikilla suomen kielen laitoksella jo keskiviikkona, koska suunnattiin bussilla torstaina "seminaariin" Egeriin, joka on idyllinen pikku kaupunki parin tunnin päässä Debrecenistä. Mukaan lähti sekä lehtorit että opiskelijat. Matka aloitettiin aamusta mitenkäs muuten kuin kulauttamalla kurkkuun unkarilaista perinnejuomaa pálinkaa, jonka jälkeen kurkussa poltteli jonkin aikaa. Sama pálinkan tyrkyttäminen jatkui sitten pari seuraavaa päivää, eikä juoma- tai ruokatarjoilussa muutenkaan ollut moittimista.
Seminaarissa oli paitsi Debrecenin porukkaa myös vierailijalehtoreita muista suomen kielen opetuspisteistä, esimerkiksi Budapestista, Slovakiasta ja Romaniasta. Sain kutsun mennä tutustumaan Budapestin ja Bratislavan yliopistoihin ja vielä majapaikkatarjouksenkin. Esitelmät seminaarissa oli mielenkiintoisia. Omakin esitelmä meni lopulta ihan hyvin, vaikka uni painoi silmäluomia niin raskaasti muutaman tunnin yöunien jälkeen, että olin varma nukahtavani ennen omaa vuoroani.
Vaikka seminaarissa oli virallisena osuutena esitelmät, oli kokoontumisen tunnelma varsin epävirallinen, ja suurin osa ajasta kuluikin rentojen aktiviteettien parissa: lautapelejä, jalkapalloa, kokkausta ja leivontaa (mm. grillausta, korvapuusteja ja karjalanpiirakoita) ja
pöytätennisturnauksia. Suurin osa näistä aktiviteeteista tapahtui puolen yön jälkeen, joten ei ihme, että univelkaa oli mukavasti siinä vaiheessa, kun bussi lähti takaisin kohti Debreceniä.
Itse kaupunki, Eger, jäi suurimmaksi osaksi näkemättä, ja sinne täytyykin vielä palata tulevaisuudessa.
Paluupäivän ilta meni lähinnä koomatessa, mutta tänään ryhdistäydyin ja lähdin kaupungille tapaamaan erästä unkarilaista tyttöä, Noria, joka halusi vinkkejä tulevalle Suomen visiitilleen. Tavattiin kivassa kahvilassa, syötiin ihanaa suklaista jälkiruokaherkkua ja juustorullia, jonka nimiä en taaskaan muista. :( Ilta venähti, kun päädyin vielä Norin luo syömään hyvää keittoa viinin kera ja selailemaan Unkarin kaupungeista kertovaa kirjaa.
Tämän viikon aikana vahvistui taas käsitys siitä, kuinka ihania, avoimia ja ystävällisiä unkarilaiset ihmiset ovat. Mieltä painaa kuitenkin se, että monissa tilanteissa ulkopuolisen tunteen aiheuttaa väkisinkin se, ettei yksinkertaisesti ymmärrä mitään unkarinkielisistä keskusteluista. Motivaatiota kielen oppimiseen lannistaa se, että aika vähenee koko ajan enkä tunnu oppivan mitään pelkästään kuuntelemalla ja elämällä kieliyhteisössä. Onneksi ensi viikolla tapaan ensimmäistä kertaa each one teach one -parini. Ehkä kielen oppiminenkin lähtee sitten jotenkuten käyntiin.
Runsaan kuukauden aikana oon huomannut, että tykkään opettamisesta ihan oikeasti tosi paljon. Paino on sanalla opettamisesta: silloin kun porukka kuuntelee ja keskittyy opetukseen, on opettajan tehtävä varsin mielekäs. Luulen, että musta ei oo melskaavan teinilauman paimentajaksi muuten kuin totaalisen pakon edessä. Varsinkin tämän unelmatyöpaikan jälkeen voi pudotus yläkouluelämään olla aika karu... Mutta eipä siitä tarvitse vielä onneksi huolehtia.
Työviikko päättyi kaikilla suomen kielen laitoksella jo keskiviikkona, koska suunnattiin bussilla torstaina "seminaariin" Egeriin, joka on idyllinen pikku kaupunki parin tunnin päässä Debrecenistä. Mukaan lähti sekä lehtorit että opiskelijat. Matka aloitettiin aamusta mitenkäs muuten kuin kulauttamalla kurkkuun unkarilaista perinnejuomaa pálinkaa, jonka jälkeen kurkussa poltteli jonkin aikaa. Sama pálinkan tyrkyttäminen jatkui sitten pari seuraavaa päivää, eikä juoma- tai ruokatarjoilussa muutenkaan ollut moittimista.
Seminaarissa oli paitsi Debrecenin porukkaa myös vierailijalehtoreita muista suomen kielen opetuspisteistä, esimerkiksi Budapestista, Slovakiasta ja Romaniasta. Sain kutsun mennä tutustumaan Budapestin ja Bratislavan yliopistoihin ja vielä majapaikkatarjouksenkin. Esitelmät seminaarissa oli mielenkiintoisia. Omakin esitelmä meni lopulta ihan hyvin, vaikka uni painoi silmäluomia niin raskaasti muutaman tunnin yöunien jälkeen, että olin varma nukahtavani ennen omaa vuoroani.
Vaikka seminaarissa oli virallisena osuutena esitelmät, oli kokoontumisen tunnelma varsin epävirallinen, ja suurin osa ajasta kuluikin rentojen aktiviteettien parissa: lautapelejä, jalkapalloa, kokkausta ja leivontaa (mm. grillausta, korvapuusteja ja karjalanpiirakoita) ja
pöytätennisturnauksia. Suurin osa näistä aktiviteeteista tapahtui puolen yön jälkeen, joten ei ihme, että univelkaa oli mukavasti siinä vaiheessa, kun bussi lähti takaisin kohti Debreceniä.
Itse kaupunki, Eger, jäi suurimmaksi osaksi näkemättä, ja sinne täytyykin vielä palata tulevaisuudessa.
Paluupäivän ilta meni lähinnä koomatessa, mutta tänään ryhdistäydyin ja lähdin kaupungille tapaamaan erästä unkarilaista tyttöä, Noria, joka halusi vinkkejä tulevalle Suomen visiitilleen. Tavattiin kivassa kahvilassa, syötiin ihanaa suklaista jälkiruokaherkkua ja juustorullia, jonka nimiä en taaskaan muista. :( Ilta venähti, kun päädyin vielä Norin luo syömään hyvää keittoa viinin kera ja selailemaan Unkarin kaupungeista kertovaa kirjaa.
Tämän viikon aikana vahvistui taas käsitys siitä, kuinka ihania, avoimia ja ystävällisiä unkarilaiset ihmiset ovat. Mieltä painaa kuitenkin se, että monissa tilanteissa ulkopuolisen tunteen aiheuttaa väkisinkin se, ettei yksinkertaisesti ymmärrä mitään unkarinkielisistä keskusteluista. Motivaatiota kielen oppimiseen lannistaa se, että aika vähenee koko ajan enkä tunnu oppivan mitään pelkästään kuuntelemalla ja elämällä kieliyhteisössä. Onneksi ensi viikolla tapaan ensimmäistä kertaa each one teach one -parini. Ehkä kielen oppiminenkin lähtee sitten jotenkuten käyntiin.
lauantai 9. lokakuuta 2010
Budapest
Keskiviikkona lähdettiin heti mun tuntien jälkeen kohti Budapestia. Aika hyvin mun opetusaikataulut sopii yksiin reissujen kanssa, kun keskiviikkona alkaa jo viikonloppuvapaa. ;) Odotin matkaa paljon, koska pääkaupunkivisiitti oli suunnitelmissa heti kun saavuin Unkariin, mutta yli kuukausi ehti kulua ennen kuin sinne lopulta pääsin. Hyvää kannatti odottaa, ja nyt sain vielä seuraa reissulle. :) Tykästyin Budapestiin kovasti ja palaan sinne toivottavasti vielä monta kertaa. Paikassa oli jotain todella kiehtovaa: vaikka kaupunki onkin kansainvälistynyt huimasti ja englannilla pärjää paikassa kuin paikassa, on siellä kuitenkin havaittavissa itäeurooppalainen vire. Ehkä kaupungissa kiehtookin juuri tietynlainen länsimaisen kaupunkikuvan ja itäeurooppalaisen tunnelman sopusointu tai ristiriita. Ihmiset vaikuttaa juuri niin ystävällisiltä kuin matkaoppaissa kuvataan: kadulla vastaantulevalta saattaa saada apua kysymättä ja vielä kartan käteen.
Kun päästiin perille kaupunkiin ja löydettiin hotelli, oli jo aika väsynyt olo, joten päädyttiin vaan kierrokselle isoon kauppakeskukseen, Westendiin (http://www.westend.hu/en) ) ja syömään erääseen maukasta tex mex -ruokaa tarjoilevaan paikkaan.
Ekana aamuna oltiin kunnon turisteja ja mentiin opastetulle kävelykierrokselle Budan vanhalle linnavuorelle. Sieltä oli upeat näkymät Tonavan toiselle puolelle Pestiin ja parlamenttitalolle. Kierros kesti 2,5 tuntia, ja siinä ajassa ehtikin jo nähdä ja kuulla kaikenlaista. Sitten lähdettiin Pestiin Katjan unkarilaisen kaverin kanssa. Oli kyllä kiva saada paikallinen "opas". Käytiin muun muassa Sankarien aukiolla, Kaupunginpuistossa ja Pyhän Tapanin kirkolla. Myöhemmin mentiin syömään ravintolaan. Illalla oli jalat lopulta niin poikki, ettei jaksanut muuta kuin raahautua hotelille nukkumaan. :)
Toisena aamuna mentiin "Kauhun taloon" (House of Terror), joka sijaitsi lähellä meidän hotellia. Se oli kyllä järkyttävä paikka, joka veti joksikin aikaa ihan hiljaiseksi. Talossa teloitettiin juutalaisia toisen maailmasodan aikana. Talo oli natsien ja myöhemmin sodan jälkeen kommunistien salaisen poliisin päämaja, jonka seinien sisäpuolelle monen ihmisen elämä päättyi: talon pohjakerroksen kammiot oli ahdistavan karu nähtävyys. Olo oli epätodellinen, kun noista synkistä kammioista nousi kirkkaan sinisen taivaan ja auringon alle.
Karistettiin karmaisevan kokemuksen aiheuttamia mielialoja vilkkaalla kävelykadulla, Váci Utcalla jonka varrella oli kauppoja jos jonkinlaisia. Kierreltiin myös kauppahallissa ja maistettiin paikallista terveysherkkua, joka tunnetaan nimellä lángos: upporasvassa paistettu taikinalettu, johon voi valita erilaisia täytteitä, kuten juustoa, lihaa tai valkosipulia. Myöhemmin käytiin syömässä kasvisravintolassa, ja sen jälkeen lähdin katsomaan, millaiset näkymät on Pyhän Tapanin kirkon kupolista. Tuulista mutta hienoa! Iltapäivällä nähtiin Budapestissa työskentelevän Marian kanssa kivassa kahvilassa, jossa pienikin kuppi cappuccinoa oli todellisuudessa varsin iso. Mukava tavata jyväskyläläisiä täälläpäin Eurooppaa.
Sanomattakin lienee selvää, että kaksi päivää Budapestissa on liian lyhyt aika: jotain tuli nähtyä, paljon jäi vielä nähtävää. Pääkaupungin jälkeen Debrecen tuntuu varsin tylsältä. Onneksi huomenna on syysmarkkinat melkein kotiovella, jotain elämää siis täälläkin. :D
Kun päästiin perille kaupunkiin ja löydettiin hotelli, oli jo aika väsynyt olo, joten päädyttiin vaan kierrokselle isoon kauppakeskukseen, Westendiin (http://www.westend.hu/en) ) ja syömään erääseen maukasta tex mex -ruokaa tarjoilevaan paikkaan.
Ekana aamuna oltiin kunnon turisteja ja mentiin opastetulle kävelykierrokselle Budan vanhalle linnavuorelle. Sieltä oli upeat näkymät Tonavan toiselle puolelle Pestiin ja parlamenttitalolle. Kierros kesti 2,5 tuntia, ja siinä ajassa ehtikin jo nähdä ja kuulla kaikenlaista. Sitten lähdettiin Pestiin Katjan unkarilaisen kaverin kanssa. Oli kyllä kiva saada paikallinen "opas". Käytiin muun muassa Sankarien aukiolla, Kaupunginpuistossa ja Pyhän Tapanin kirkolla. Myöhemmin mentiin syömään ravintolaan. Illalla oli jalat lopulta niin poikki, ettei jaksanut muuta kuin raahautua hotelille nukkumaan. :)
Toisena aamuna mentiin "Kauhun taloon" (House of Terror), joka sijaitsi lähellä meidän hotellia. Se oli kyllä järkyttävä paikka, joka veti joksikin aikaa ihan hiljaiseksi. Talossa teloitettiin juutalaisia toisen maailmasodan aikana. Talo oli natsien ja myöhemmin sodan jälkeen kommunistien salaisen poliisin päämaja, jonka seinien sisäpuolelle monen ihmisen elämä päättyi: talon pohjakerroksen kammiot oli ahdistavan karu nähtävyys. Olo oli epätodellinen, kun noista synkistä kammioista nousi kirkkaan sinisen taivaan ja auringon alle.
Karistettiin karmaisevan kokemuksen aiheuttamia mielialoja vilkkaalla kävelykadulla, Váci Utcalla jonka varrella oli kauppoja jos jonkinlaisia. Kierreltiin myös kauppahallissa ja maistettiin paikallista terveysherkkua, joka tunnetaan nimellä lángos: upporasvassa paistettu taikinalettu, johon voi valita erilaisia täytteitä, kuten juustoa, lihaa tai valkosipulia. Myöhemmin käytiin syömässä kasvisravintolassa, ja sen jälkeen lähdin katsomaan, millaiset näkymät on Pyhän Tapanin kirkon kupolista. Tuulista mutta hienoa! Iltapäivällä nähtiin Budapestissa työskentelevän Marian kanssa kivassa kahvilassa, jossa pienikin kuppi cappuccinoa oli todellisuudessa varsin iso. Mukava tavata jyväskyläläisiä täälläpäin Eurooppaa.
Sanomattakin lienee selvää, että kaksi päivää Budapestissa on liian lyhyt aika: jotain tuli nähtyä, paljon jäi vielä nähtävää. Pääkaupungin jälkeen Debrecen tuntuu varsin tylsältä. Onneksi huomenna on syysmarkkinat melkein kotiovella, jotain elämää siis täälläkin. :D
Hyppy rajan toiselle puolelle
Edellisestä blogipäivityksestä onkin vierähtänyt aikaa. Hmm, mistäköhän mä aloittaisin kirjoittaa... Melkein parisen viikkoa sitten sain ystäväni Katjan tänne vieraakseni, ja päivät meni ihan siivillä niin kuin hyvässä seurassa aina. Tuliaisina saamani jälkiuuniruisleipä ja salmiakki maistui niin hyvältä kuin muistinkin, ja äkkiäähän ne mun käsissä hupeni. :p
Seikkailtiin parin viikon aikana vähän siellä ja täällä: viime viikon torstaina lähdettiin mun opetustuntien jälkeen parin yön pikku visiitille Romanian puolelle, Oradeaan (unkariksi Nagyvárad). Se on ihan Unkarin ja Romanian rajalla oleva kaupunki, jonne ei matkaa Debrecenistä kerry edes sataa kilometriä. Junamatka kesti kuitenkin yli kaksi tuntia kaikkine pysähdyksineen, odotteluineen ja passintarkastuksineen. Mulla ei oikein etukäteen ollut käsitystä koko kaupungista, mitä nyt Wikipediasta olin jotain katsonut.
Ensivaikutelma paikasta oli synkähkö: kaupungissa oli tosi kylmä ja harmaata. En liioittele pahasti, jos sanon, että sää oli verrattavissa Suomen syksyyn. Raikkaan kirpakkaasta syysilmasta ei tosin voinut kuin haaveilla, koska ilma oli täynnä pakokaasua. Aurinkoa tai sinistä taivasta ei näkynyt kertaakaan kahden vuorokauden aikana. Kaupungin sydän oli kävelykatu, jonka reunoilla oli nähtäväissä vanhaa arkkitehtuuria: hienoa aikoinaan, nyt jo jokseenkin rapistunutta. Kävelykatu oli sinänsä sympaattinen ja kesäaikaan varmasti vilkkaan eloisa: terassilla olisi ollut mukava istua auringossa ja katsella ohikulkevia ihmisiä ja paikallista elämänmenoa. Tällä kertaa kaupungista jäi hiukan vaisu ja masentava kuva, vaikka tietysti siellä oli myös joitakin kauniita nähtävyyksiä, kuten The Black Eagle Palace ja Black Eagle Passage.
Kun kävelimme pahasti ränsistyneiden harmaiden talojen ohi omalle hotellillemme kaduilla laahustavia kulkukoiria väistellen, tuli hiukan huono omatunto: helppohan sitä on paeta kurjuutta hotellin ovien sisäpuolelle ja päättää vaihtaa maisemaa, kun näkymä ei miellytä.
Meidän hotelli saa joka tapauksessa melkeinpä täydet kymmenen pistettä: mukava henkilökunta, hienot ja siistit huoneet, hyvä tyyny ja sänky ja sisäpihalla thermal spa -allas, jossa oli kiva käydä lillumassa iltahämärässä. Ai niin, ja eipäs unohdeta paikallisia musiikkikanavia, joista ei todella ollut pulaa. Biisilistalle tuli uusia kivoja lomabiisejä, esim. tää: http://www.youtube.com/watch?v=cmxxT3mGqPA
Pienen pieni pala vierasta maata tuli nähtyä, mutta mitä jäi käteen? Kiinnostus romanialaista kulttuuria ja ihmisiä kohtaan. Entistä vahvempi tunneside ja kiitollisuus omaa kotimaata kohtaan. Muistutus siitä, ettei kaikki hyvä ole itsestäänselvää. Konkreettinen todistus siitä, ettei ystävällisyys kysy rahaa tai aikaa vaan asennetta: kun osoitetta kysyessä mukava nainen näyttää tien perille asti ja hymyilee, voi miettiä, olisiko kotimaassa oman kiireisen arjen keskellä itsellä aikaa lähteä opastamaan apua tarvitsevaa.
Seikkailtiin parin viikon aikana vähän siellä ja täällä: viime viikon torstaina lähdettiin mun opetustuntien jälkeen parin yön pikku visiitille Romanian puolelle, Oradeaan (unkariksi Nagyvárad). Se on ihan Unkarin ja Romanian rajalla oleva kaupunki, jonne ei matkaa Debrecenistä kerry edes sataa kilometriä. Junamatka kesti kuitenkin yli kaksi tuntia kaikkine pysähdyksineen, odotteluineen ja passintarkastuksineen. Mulla ei oikein etukäteen ollut käsitystä koko kaupungista, mitä nyt Wikipediasta olin jotain katsonut.
Ensivaikutelma paikasta oli synkähkö: kaupungissa oli tosi kylmä ja harmaata. En liioittele pahasti, jos sanon, että sää oli verrattavissa Suomen syksyyn. Raikkaan kirpakkaasta syysilmasta ei tosin voinut kuin haaveilla, koska ilma oli täynnä pakokaasua. Aurinkoa tai sinistä taivasta ei näkynyt kertaakaan kahden vuorokauden aikana. Kaupungin sydän oli kävelykatu, jonka reunoilla oli nähtäväissä vanhaa arkkitehtuuria: hienoa aikoinaan, nyt jo jokseenkin rapistunutta. Kävelykatu oli sinänsä sympaattinen ja kesäaikaan varmasti vilkkaan eloisa: terassilla olisi ollut mukava istua auringossa ja katsella ohikulkevia ihmisiä ja paikallista elämänmenoa. Tällä kertaa kaupungista jäi hiukan vaisu ja masentava kuva, vaikka tietysti siellä oli myös joitakin kauniita nähtävyyksiä, kuten The Black Eagle Palace ja Black Eagle Passage.
Kun kävelimme pahasti ränsistyneiden harmaiden talojen ohi omalle hotellillemme kaduilla laahustavia kulkukoiria väistellen, tuli hiukan huono omatunto: helppohan sitä on paeta kurjuutta hotellin ovien sisäpuolelle ja päättää vaihtaa maisemaa, kun näkymä ei miellytä.
Meidän hotelli saa joka tapauksessa melkeinpä täydet kymmenen pistettä: mukava henkilökunta, hienot ja siistit huoneet, hyvä tyyny ja sänky ja sisäpihalla thermal spa -allas, jossa oli kiva käydä lillumassa iltahämärässä. Ai niin, ja eipäs unohdeta paikallisia musiikkikanavia, joista ei todella ollut pulaa. Biisilistalle tuli uusia kivoja lomabiisejä, esim. tää: http://www.youtube.com/watch?v=cmxxT3mGqPA
Pienen pieni pala vierasta maata tuli nähtyä, mutta mitä jäi käteen? Kiinnostus romanialaista kulttuuria ja ihmisiä kohtaan. Entistä vahvempi tunneside ja kiitollisuus omaa kotimaata kohtaan. Muistutus siitä, ettei kaikki hyvä ole itsestäänselvää. Konkreettinen todistus siitä, ettei ystävällisyys kysy rahaa tai aikaa vaan asennetta: kun osoitetta kysyessä mukava nainen näyttää tien perille asti ja hymyilee, voi miettiä, olisiko kotimaassa oman kiireisen arjen keskellä itsellä aikaa lähteä opastamaan apua tarvitsevaa.
sunnuntai 19. syyskuuta 2010
Sunnuntaiolo
Olipa lystikäs lauantai-ilta! Alunperinhän mulla oli suunnitelmissa mennä kahville erään unkarilaisen tytön, Evan, kanssa. Lopulta huomasin istuvani jossain kuppilassa kolmen unkarilaisen ja yhden slovakialaisen pojan kanssa, kun Eva lähti kotiin. Suurin osa siis couch surfing -palstan porukkaa, joista yhden olin tavannut kerran aiemmin. Hauskaa oli, ja lopulta päädyttiin poikien kanssa ruokapaikan kautta loppuillaksi Home-nimisen paikan tanssilattialle. Tykkään kyllä paikallisista ihmisistä: rentoja, avoimia, iloisia, aitoja. Ja täydellisiä herrasmiehiä. :) Eräs saattoi mut aamuyöstä kaupungilta kotiovelle vesisateessa.
Nyt onkin sitten hieman väsähtänyt olo, eikä ikkunasta avautuva sateisen harmaa näkymä paljon piristä. Mutta se kuuluu tähän sunnuntaioloon: koska sataa, ei tarvitse olla tehokas. Tänään on täydellinen päivä käpertyä peiton alle ja uppoutua hetkeksi muihin maailmoihin. Johanna Sinisalon novellikokoelma "Kädettömät kuninkaat ja muita häiritseviä tarinoita" on varsin koukuttava: kerrassaan kiehtovia tarinoita. Milkan suklaatakin taitaa olla jääkaapissa vielä jäljellä. :p
Ai niin, ja pitäisikö sitä graduakin hiukan askarrella... tällä hetkellä ollaan gradun kanssa ystäviä. Hetkenä minä hyvänsä tilanne saattaa olla taas toinen. Onneksi sain ohjaajalta ihan kivan ja kannustavan vastausviestin, joka rauhoitti mielen vähäksi aikaa. Joskus gradun kirjoittaminen on mukavaa, eikä sitä malta lopettaa, vaikka kello on pitkästi yli puolen yön.
Miksi se mukavuus aina unohtuu seuraavaan päivään mennessä?
Nyt onkin sitten hieman väsähtänyt olo, eikä ikkunasta avautuva sateisen harmaa näkymä paljon piristä. Mutta se kuuluu tähän sunnuntaioloon: koska sataa, ei tarvitse olla tehokas. Tänään on täydellinen päivä käpertyä peiton alle ja uppoutua hetkeksi muihin maailmoihin. Johanna Sinisalon novellikokoelma "Kädettömät kuninkaat ja muita häiritseviä tarinoita" on varsin koukuttava: kerrassaan kiehtovia tarinoita. Milkan suklaatakin taitaa olla jääkaapissa vielä jäljellä. :p
Ai niin, ja pitäisikö sitä graduakin hiukan askarrella... tällä hetkellä ollaan gradun kanssa ystäviä. Hetkenä minä hyvänsä tilanne saattaa olla taas toinen. Onneksi sain ohjaajalta ihan kivan ja kannustavan vastausviestin, joka rauhoitti mielen vähäksi aikaa. Joskus gradun kirjoittaminen on mukavaa, eikä sitä malta lopettaa, vaikka kello on pitkästi yli puolen yön.
Miksi se mukavuus aina unohtuu seuraavaan päivään mennessä?
perjantai 17. syyskuuta 2010
Eräänä sateisena perjantaina
Tänään on satanut koko päivän. Aamulla avasin ensimmäisen kerran silmät: sataa. Herätysaikaa ihan hiukan eteenpäin. 9.30: Sataa edelleen. Vielä torkku. 10.30: Pakko nousta! No, eihän mulla mikään kamala kiire ollut mihinkään, joten join rauhassa aamukahvin moniviljapaahtoleivän kera (ollapa jälkiuuniruisleipää!). Kuuntelin myös sattumalta Juha Tapion vanhoja biisejä. Tuli nostalginen olo. Hienoja biisejä ovat ne vanhat, edelleen.
Pomppiessani vesilätäkköjen yli kohti yliopistoa katselin eriväristen sateenvarjojen joukkoa kadulla. Sinisiä, punaisia, keltaisia, vihreitä varjoja. Sukkani kastuivat heti, koska eihän mulla tietenkään ollut jalassa säähän sopivia kenkiä. Silti hymyilitti. Oon ehkä pohjimmiltani syysihminen: nautin kesästä, mutta toisaalta kesä on ollut mulle aina odotuksen aikaa. Syksy tuo tullessaan haasteita, muutoksia, elämää. Samalla se tuo velvollisuuksia ja vastuuta. Mutta jos ei olisi mitään vastuuta tai velvollisuutta, voisiko kokea olevansa tärkeä? Ehkä positiivinen suhtautuminen syksyyn johtuu myös siitä, että täällä Keski-Euroopassa on vielä aurinkoa ja asteita luvassa. :p
Vietin muutaman tunnin työpöytäni ääressä. Laitoksella oli hiljaista, suurin osa väestä oli jo viikonlopun vietossa. Pohdin ensi viikon tunteja ja kurssien rakennetta. Paljon ideoita, liian vähän aikaa? Tuttu ongelma monelle opettajalle. Satuin huomaamaan hyllyssä Härkösen Häräntappoaseen, ja luin sitä vähän aikaa odotellessani sateen laantumista. Hymyilytti yläkouluikäisen Allun aatokset. En muista, mitä ajattelin kirjasta silloin, kun luin sitä ollessani itse yläkoulussa. Joka tapauksessa Allun mielestä paras ope on sellainen, joka on ihan tavallinen ja joka ei yritä liikaa. Ehkä Allun ajatuksessa piilee pieni totuudensiemen. :)
Yläkoulusta tuli mieleen Leena Khronin teksti "Pian on ulsterin aika", joka löytyi googlatessani novelleja. http://www.kaapeli.fi/krohn/pereat/ulsteri.htm
Teksti on räikeä, vastenmielinen ja järjetön: mutta ovatko kaikki asiat siinä lopulta kovinkaan monen askeleen päässä totuudesta?
Nyt kun kirjoitan tätä, sataa edelleen. Ehkä pysyn sisällä, juon kupin kaakaota ja katson leffan. Näiden syvällisten ajatusten jälkeen vaikkapa Sooloilua voisi olla paikoillaan. ;)
(Ai niin! Olin eilen aivan ihanassa kahvilassa Suuren keltaisen kirkon aukiolla ja join hyvää cappuccinoa, joka oli pakko ikuistaa. Tavattiin siellä yhden unkarilaisen tytön kanssa ja juteltiin muun muassa Lapin lakkareissuista. Kummalliset asiat saattaa yhdistää ihmisiä. :p)
Pomppiessani vesilätäkköjen yli kohti yliopistoa katselin eriväristen sateenvarjojen joukkoa kadulla. Sinisiä, punaisia, keltaisia, vihreitä varjoja. Sukkani kastuivat heti, koska eihän mulla tietenkään ollut jalassa säähän sopivia kenkiä. Silti hymyilitti. Oon ehkä pohjimmiltani syysihminen: nautin kesästä, mutta toisaalta kesä on ollut mulle aina odotuksen aikaa. Syksy tuo tullessaan haasteita, muutoksia, elämää. Samalla se tuo velvollisuuksia ja vastuuta. Mutta jos ei olisi mitään vastuuta tai velvollisuutta, voisiko kokea olevansa tärkeä? Ehkä positiivinen suhtautuminen syksyyn johtuu myös siitä, että täällä Keski-Euroopassa on vielä aurinkoa ja asteita luvassa. :p
Vietin muutaman tunnin työpöytäni ääressä. Laitoksella oli hiljaista, suurin osa väestä oli jo viikonlopun vietossa. Pohdin ensi viikon tunteja ja kurssien rakennetta. Paljon ideoita, liian vähän aikaa? Tuttu ongelma monelle opettajalle. Satuin huomaamaan hyllyssä Härkösen Häräntappoaseen, ja luin sitä vähän aikaa odotellessani sateen laantumista. Hymyilytti yläkouluikäisen Allun aatokset. En muista, mitä ajattelin kirjasta silloin, kun luin sitä ollessani itse yläkoulussa. Joka tapauksessa Allun mielestä paras ope on sellainen, joka on ihan tavallinen ja joka ei yritä liikaa. Ehkä Allun ajatuksessa piilee pieni totuudensiemen. :)
Yläkoulusta tuli mieleen Leena Khronin teksti "Pian on ulsterin aika", joka löytyi googlatessani novelleja. http://www.kaapeli.fi/krohn/pereat/ulsteri.htm
Teksti on räikeä, vastenmielinen ja järjetön: mutta ovatko kaikki asiat siinä lopulta kovinkaan monen askeleen päässä totuudesta?
Nyt kun kirjoitan tätä, sataa edelleen. Ehkä pysyn sisällä, juon kupin kaakaota ja katson leffan. Näiden syvällisten ajatusten jälkeen vaikkapa Sooloilua voisi olla paikoillaan. ;)
(Ai niin! Olin eilen aivan ihanassa kahvilassa Suuren keltaisen kirkon aukiolla ja join hyvää cappuccinoa, joka oli pakko ikuistaa. Tavattiin siellä yhden unkarilaisen tytön kanssa ja juteltiin muun muassa Lapin lakkareissuista. Kummalliset asiat saattaa yhdistää ihmisiä. :p)
torstai 9. syyskuuta 2010
:)
Taidan olla liian väsynyt kirjoittamaan blogia, mutta kirjoitan kuitenkin. Tänään oli kaiken kaikkiaan onnistunut päivä! Yliopistolla hurahti taas aikaa. Menin sinne kyllä vasta puolilta päivin ja suoraan syömään. :D Ruoka on muuten täällä tavattoman kaloripitoista ja LEIVITETTYÄ. Eilen tilattiin kotiin ruokaa, ja kas kummaa, sieltä tuli leivitettyä leikettä (ruokalistasta ei ota erkkikään selvää..) Tänään yliopiston ruokalassa: paistettua ja leivitettyä juustoa! Ihan hyvää, mutta huoh, onneksi kalorit eivät ole näkyvissä... No, joka tapauksessa (sananmukaisen) juustoaterian voimalla kuluikin tunteja työpöydän äärellä ja lopulta olin viimeinen, joka laitoksemme ovet sulki. En tiedä, oliko mikään aikaansaannokseni kovin hyödyllinen, mutta akateemisessa ilmapiirissä on hyvä viettää aikaa. ;) Lisäksi kirjahylly työpöytäni vieressä on oikein kiva, aina löytyy jotain uutta ja mielenkiintoista.
Liputan kyllä niin couch surfing -yhteisön puolesta. Tänään oli tosi mukava ilta tuon sivuston ansiosta. :) Koska en tunne täältä vielä paljon ketään, on sosiaalinen elämä ollut viikon verran vähän rajoittunutta (toki laitoksen porukka ja kämppis ovat mahtavia). Joka tapauksessa sovittiin tänään tapaaminen ihan ex tempore yhen unkarilaisen pojan kanssa sohvasurffauspalstalla tunnin varoitusajalla. Kun odottelin tapaamispaikalla (kaupungin pääaukiolla), mietin että mitenköhän taas tämmöiseen outoon tilanteeseen päädyin.. Mutta lopulta ilta oli huippu: kierreltiin kaupugilla ja "Tomi" näytti, missä on teatteri, museo ym. tärkeät paikat, joihin en ollu vielä ehtinyt tutustua (mun kulttuurikierros oli tähän mennessä rajoittunut Forum-ostokeskukseen, eh.). Istuttiin iltaa terassilla lämpimässä illassa ja sitten vielä tehtiiin laajempi sightseeing ihanalla kuplavolkkarilla. Joskus ilta gradun kanssa voikin vaihtua johonkin jännittävämpään, jos vaan menee eikä mieti liikoja. :D
Nyt mun pitäisi kyllä miettiä nukkumaanmenoa, kun yläkerran naapuritkin on vielä hiljaa (mulla on TAAS kerran hyvin omistuisia naapureita: porukka tulee kotiin puoli yheltä yöllä, pitää hirveää melua, ehkä kolmelta hiljenee, kuudelta väki taas herää ja nainen alkaa imuroida.. ja myös muita kyseenalaisia ääniä kuuluu, koska asun ilmeisesti makuuhuoneen alapuolella....) Kaikkeen tottuu ja onneksi korvatulpat on keksitty, hieno keksintö onkin.
Szia, ystävät. <3
Liputan kyllä niin couch surfing -yhteisön puolesta. Tänään oli tosi mukava ilta tuon sivuston ansiosta. :) Koska en tunne täältä vielä paljon ketään, on sosiaalinen elämä ollut viikon verran vähän rajoittunutta (toki laitoksen porukka ja kämppis ovat mahtavia). Joka tapauksessa sovittiin tänään tapaaminen ihan ex tempore yhen unkarilaisen pojan kanssa sohvasurffauspalstalla tunnin varoitusajalla. Kun odottelin tapaamispaikalla (kaupungin pääaukiolla), mietin että mitenköhän taas tämmöiseen outoon tilanteeseen päädyin.. Mutta lopulta ilta oli huippu: kierreltiin kaupugilla ja "Tomi" näytti, missä on teatteri, museo ym. tärkeät paikat, joihin en ollu vielä ehtinyt tutustua (mun kulttuurikierros oli tähän mennessä rajoittunut Forum-ostokeskukseen, eh.). Istuttiin iltaa terassilla lämpimässä illassa ja sitten vielä tehtiiin laajempi sightseeing ihanalla kuplavolkkarilla. Joskus ilta gradun kanssa voikin vaihtua johonkin jännittävämpään, jos vaan menee eikä mieti liikoja. :D
Nyt mun pitäisi kyllä miettiä nukkumaanmenoa, kun yläkerran naapuritkin on vielä hiljaa (mulla on TAAS kerran hyvin omistuisia naapureita: porukka tulee kotiin puoli yheltä yöllä, pitää hirveää melua, ehkä kolmelta hiljenee, kuudelta väki taas herää ja nainen alkaa imuroida.. ja myös muita kyseenalaisia ääniä kuuluu, koska asun ilmeisesti makuuhuoneen alapuolella....) Kaikkeen tottuu ja onneksi korvatulpat on keksitty, hieno keksintö onkin.
Szia, ystävät. <3
maanantai 6. syyskuuta 2010
Kyllähän se aika odotellessakin kuluu.
Tänään ohjelmassa oli siis odottelua. Sen tiesin jo etukäteen, joten yllätys ei ollut suuri, kun liityin opiskelijatoimiston ovella jonon hännille. Tavoitteena oli siis saada opiskelijakortti, vaikka en ole opiskelija, vaan "pelkkä" työharjoittelija. Mulla ei siis ole opinto-oikeutta ja olen Cimo:n stipendiharjoittelija (ja sillä mittapuulla "rikas"!). Tunnin odoteltuani ja selviteltyäni tilannetta ystävällisen ja mutta hyvin harvasanaisesti englantia puhuvan pojan kanssa ajattelin jo, että parempi poistua takavasemmalle, koska taakseni oli kerääntynyt jo jokseenkin paljon palvelua odottavaa väkeä. Lopulta toisella tiskillä multa vain pyydettiin pari valokuvaa ja kysyttiin, koska aion lopettaa opiskeluni. "Vuoden päästä", oli spontaani vastaus: eihän sitä tiedä, jos ihan kokonaisen kuudennen vuoden kulutan vielä yliopiston penkkejä. Sain (väliaikaisen) opiskelijakortin ja virallisen kuulemma parin kuukauden päästä. Voimassaoloaika 2010-2011. Juhuu, tänne voisi palata vielä myöhemminkin reissaamaan, kun edullisista normilipuista saatavalla 60% alennuksella matkustaa aika huokeaan hintaan.
Hassua muuten, että niin opiskelijakorttilomakkeessa kuin tilinavaamislomakkeessa oli molemmissa kohta "mother`s maiden name". Mitä ne sillä tiedolla tekee, varsinkin kun muita äitiin liittyviä tietoja ei tarvinnut antaa? Onneksi pankkipalvelu yliopistolla oli mukavaa ja ymmärrettävää (verrattuna kaupungilla olleeseen pankkiin, jossa ei haluttu tehdä mulle tiliä ollenkaan). Hassua myös, että mun nimi herättää täällä huomiota: "Oho, sullahan on unkarilainen nimi, miksi?" En mä tiedä, kun äiti ja isäkään ei tienny sen olevan unkarilainen. :p
Pankkiasioista tuli mieleen täkäläinen taloustilanne. Ihmettelen, miten ihmiset tulee täällä toimeen: esimerkiksi vastavalmistunut lääkäri saa täällä palkkaa 300e/kk ja jatko-opiskelijan stipendi on saman verran. Alle puolet mun harjoittelustipendistä. Onhan täällä keskimäärin halvempaa (julkinen liikenne, ruoka) mutta toisaalta esim. suuri osa ostoskeskusten kaupoista on ihan samoissa hinnoissa kuin Suomessa. Lääkäreitä tosin kuulemma lahjotaan, koska kaikki tiedostaa, että palkkataso on kaukana siitä, mitä sen pitäisi olla.
Unkarissa asuvana suomalaisena sain kutsun suurlähetystöön Mari Kiviniemen kunniaksi järjestettävään vastaanottoon, joka järjestetään viikon päästä. Saa nähdä, jos pääsisi piipahtamaan silloin Budapestissa. Muuten täksi viikoksi on tiedossa kurssien suunnittelua. Jospa viikon hengailun jälkeen saisi tehokkuusvaihteen viimein päälle. :)
Hassua muuten, että niin opiskelijakorttilomakkeessa kuin tilinavaamislomakkeessa oli molemmissa kohta "mother`s maiden name". Mitä ne sillä tiedolla tekee, varsinkin kun muita äitiin liittyviä tietoja ei tarvinnut antaa? Onneksi pankkipalvelu yliopistolla oli mukavaa ja ymmärrettävää (verrattuna kaupungilla olleeseen pankkiin, jossa ei haluttu tehdä mulle tiliä ollenkaan). Hassua myös, että mun nimi herättää täällä huomiota: "Oho, sullahan on unkarilainen nimi, miksi?" En mä tiedä, kun äiti ja isäkään ei tienny sen olevan unkarilainen. :p
Pankkiasioista tuli mieleen täkäläinen taloustilanne. Ihmettelen, miten ihmiset tulee täällä toimeen: esimerkiksi vastavalmistunut lääkäri saa täällä palkkaa 300e/kk ja jatko-opiskelijan stipendi on saman verran. Alle puolet mun harjoittelustipendistä. Onhan täällä keskimäärin halvempaa (julkinen liikenne, ruoka) mutta toisaalta esim. suuri osa ostoskeskusten kaupoista on ihan samoissa hinnoissa kuin Suomessa. Lääkäreitä tosin kuulemma lahjotaan, koska kaikki tiedostaa, että palkkataso on kaukana siitä, mitä sen pitäisi olla.
Unkarissa asuvana suomalaisena sain kutsun suurlähetystöön Mari Kiviniemen kunniaksi järjestettävään vastaanottoon, joka järjestetään viikon päästä. Saa nähdä, jos pääsisi piipahtamaan silloin Budapestissa. Muuten täksi viikoksi on tiedossa kurssien suunnittelua. Jospa viikon hengailun jälkeen saisi tehokkuusvaihteen viimein päälle. :)
lauantai 4. syyskuuta 2010
Tutustumiskäynti kampukselle.
Läksin heti ensimmäisenä aamuna katsomaan harjoittelupaikkaani, Debrecenin yliopiston kampusta. Päärakennus on kaikessa arvokkuudessaan vaikuttava. Uusbarokkisen, linnamaisen rakennuksen eteen levittäytyy ranskalaiseen tyyliin rakennettu puutarha, jonka keskipisteenä on valtava suihkulähde. Varmaankin jokaisena syksyisenä työpäivänä tulee ihmeteltyä alueen kauneutta.
Suomalais-ugrilaisen kielitieteen laitos sijaitsee päärakennuksen kolmannessa kerroksessa. Ensimmäisen käynnin perusteella laitoksella on tosi mukavaa ja auttavaista porukkaa. Vastaanotto oli lämmin ja viiniäkin tarjottiin. On tietenkin vähän outoa, kun ympärillä puhutaan lähes pelkästään unkaria ja oman tietokoneen Word ym. ohjelmistot ovat unkariksi, mutta toivottavasti opin kieltä syksyn aikana edes vähäsen. Opetus alkaa viikon päästä, ja silloin saan myös tietää syksyn aikatauluista tarkemmin. Tiedän kuitenkin, että omat kurssini kokoontuvat vain kahtena päivänä viikossa, joten elämää on ehkä myös työn ulkopuolella. Jännittää kyllä, miten opiskelijat ottavat opeharjoittelijan vastaan ja miten suomen kielen opettaminen pitkän tauon jälkeen luonnistuu.
Suomalais-ugrilaisen kielitieteen laitos sijaitsee päärakennuksen kolmannessa kerroksessa. Ensimmäisen käynnin perusteella laitoksella on tosi mukavaa ja auttavaista porukkaa. Vastaanotto oli lämmin ja viiniäkin tarjottiin. On tietenkin vähän outoa, kun ympärillä puhutaan lähes pelkästään unkaria ja oman tietokoneen Word ym. ohjelmistot ovat unkariksi, mutta toivottavasti opin kieltä syksyn aikana edes vähäsen. Opetus alkaa viikon päästä, ja silloin saan myös tietää syksyn aikatauluista tarkemmin. Tiedän kuitenkin, että omat kurssini kokoontuvat vain kahtena päivänä viikossa, joten elämää on ehkä myös työn ulkopuolella. Jännittää kyllä, miten opiskelijat ottavat opeharjoittelijan vastaan ja miten suomen kielen opettaminen pitkän tauon jälkeen luonnistuu.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)