Illanviettoa ja unta

Kun muutin Unkariin, mulla oli jonkin aikaa hallussa taito mennä ajoissa (ennen kahtatoista) nukkumaan ja herätä viimeistään kymmeneltä. Nyt homma on taas alkanut lipsua ja pahasti. Eilen heräsin kahdeltatoista ja tänään yhdeltä (!). Onneksi kellon siirtäminen armahti mua tänään, eli sain tunnin lisäaikaa päivääni. Mun pitäis tehdä itselleni sellainen sääntö, että sunnuntaina saa nukkua niin myöhään kun haluaa, mutta muina päivinä on päästävä ylös ihmisten aikoihin.

Eilen olin Norin ja Petarin luona istumassa iltaa. Paikalla oli lähinnä unkarilaista porukkaa, mutta myös yksi israelilainen tyttö ja kolumbialainen mies. Nori oli miehensä kanssa Turun reissulla viime viikolla, ja se oli tuonut reissulta tuliaisina Suolakalat -salmiakkia. Mun onneksi kukaan ei tietenkään osannut oikein arvostaa karkkeja, vaan sain napostella niitä itsekseni, haha. Mun lahjoittama Fazerin Sininen meni kyllä kaupaksi.

Ilta oli rento ja mukava, juotiin itse tehtyä glögin tapaista juomaa (mulled wine), joka oli kyllä hyvää: tosi mausteista ja paljon kelluvia hedelmiä. Pelailtiin myös jännää ja aika haasteellista lautapeliä. Myöhemmin miehet alkoi katsoa leffaa ja meillä tytöillä jatkui henkevät keskustelut muun muassa kosher-ruuasta, saunasta ja unkarin kielen ilmaisuvoimasta. Kulttuurienvälisistä eroista ja yhtäläisyyksistä puhuminen on aina kiehtovaa. Jossain vaiheessa aamuyötä illan emäntä kuitenkin nukahti, leffa loppui ja porukka suuntas kotiin.

Nyt pitäis jaksaa lähteä kauppaan, koska huomenna on pyhäinmiestenpäivä, ja kaikki kaupat on kiinni. Samalla tulee ulkoiltua sen verran, minkä jalka tällä hetkellä kestää. Rakastan Unkarin syksyä jopa enemmän kuin Suomen: kaikkialla on ihanan värikästä ja mikä tärkeintä, aurinko paistaa aina! En muista, milloin olisi viimeksi satanut (okei, tämän sanottuani seuraavat 2 kuukautta sataa ihan varmasti joka päivä, mutta lokakuu oli joka tapauksessa loistava).

Mennyttä, tämänhetkistä ja tulevaa

Tänään oli taas vaihteeksi yllättävän lämmin päivä. Viime aikoina on välillä ollut jo melko kylmä, ja siitä syystä harkitsin jo vakavasti lapasten, paksumman kaulaliinan ja talvitakin hankkimista. Tänään kuitenkin jouduin riisumaan syystakkini melkeinpä heti alkumetreillä kävelymatkallani yliopistolle. Talvi ei olekaan vielä täällä. En pistä pahakseni, koska talvitakin hankkiminen on aina vaivalloinen operaatio.

Kävelemisestä tuli mieleen, että lenkkeilyharrastustani on viime aikoina rajoittanut ikävävät jalkapöydän kivut: kävellessä jalkaterää aristaa, ja painoa pitää laittaa enemmän ulkosyrjälle. Luultavasti ihan tavallinen vaiva, joka liittynee huonoihin kenkäpareihin, joita mullakin jonkin verran on kaappiin kertynyt... Toivon vaan, ettei vaiva pahene. Muuten saan jatkossa ajella aina tyylikkäästi yliopiston pihaan taksilla :D (onneksi ei ole kallista hupia täällä: taksimatka lauantaiyönä keskustasta kotiin maksaa n. 4e. )

Viime viikon lopulle kertyi mukavia hetkiä sekä yliopistolla että vapaa-ajan kuvioissa. Sijaistin yhden ryhmän tunnit torstaina, ja äkki-improvisoinnista huolimatta ne kai meni ihan hyvin. Samaisen ryhmän ope on myös tällä viikolla poissa, ja kun hän oli ilmoittanut poissaolostaan ja tunnin peruuntumisesta, oli porukka kysynyt, eikö Ilona voi pitää taas tuntia. Voinhan minä: katsotaan, mitä tällä kertaa vedän hatusta. :p

Torstai-iltana oli Erasmus-porukan järjestämä Movie & Dance Night. Mentiin sinne yhdessä yhen suomalaisvaihtarin kanssa ja katsottiin ihan viihdyttävä unkarilainen komedia (jossa onneksi oli enkuksi tekstit). Leffan jälkeen lähdettiin sitten katsastamaan pari yliopistoporukan valtaamaa kuppilaa kampuksen läheisyydessä. Ensimmäinen oli ihan kiva paikka, nimeltään Kikötő eli suomeksi Satama. Toinen oli Klinika, jossa oli meneillään lääkisbileet. Viime aikoina oon kuitenkin huomannut, etten niinkään enää viihdy baareissa. Torstai-illan paras osuus olikin oikeastaan se, kun palloiltiin ulkosalla kirpakkaassa syysilmassa, tutkittiin tähtitaivasta, heiteltiin lehtiä, juteltiin ja naurettiin. Savuisassa baarissa tulee tunkkainen olo, eikä siellä kuule edes omia ajatuksiaan, saati muiden puhetta.

Myös lauantai-illan meininkiä voi kuvailla savuisaksi: mentiin Melindan kanssa katsomaan erään unkarilaisen bändin keikkaa pienelle klubille, ja meidän kauhistukseksi paikka oli täynnä teinejä (no ehkä lukioikäisiä, teinejähän ne vielä..) , jotka poltti ketjussa. Koska paikka oli sen verran pieni, oli ilmassa niin vahva savu, että mulla sattui ihan oikeasti keukoihin välillä. Bändi oli kuitenkin näkemisen ja kuulemisen arvoinen ja keikka varsin energinen. :) Pääsinpä vielä kuvaan bändin keulahahmon kanssa, haha. Harvoin viihtyy näin hyvin sellaisen bändin keikalla, jonka biisejä ei ole paljon kuullut etukäteen. Brains oli siis positiivinen poikkeus. :)

Takaisin tähän päivään ja tulevaan. Tämä viikko kulunee tuntisuunnittelun ja gradun parissa... tavoitteena olisi jonkinlainen konkreettinen edistyminen gradussa. Saamani palaute eräästä graduluvusta aiheuttaa ristiriitaisia ajatuksia: "Analyysi on mielestäni oikein selkeä ja johdonmukainen. Olen kuitenkin merkinnyt joitakin pieniä kohtia, joita pitäisi tarkentaa tai pohtia enemmän." Helpottavaa, ettei analyysilukuni ole täyttä roskaa. Mutta mitä tarkoittaa pieni kohta. Isoja ongelmia, lähes elämänsyntyyn verrattavia kysymyksiä nuo "pikku merkinnät" mulle tuottaa. Täytyy toivoa, ettei esitarkastusvaiheessa papereihin ole ilmestynyt miljoonien pikku kohtien armeijaa mua vastaan. Suhtaudunko graduun nyt jotenkin sotaisasti? En suinkaan. :)

Tiistainen tutustumiskäynti ja Túró Rudi -koukutus

Kun kämppikseni tarjosi mulle täällä oloni ekana iltana (tervetuliaismaljan ja herkullisen ruuan) jälkeen Túró Rudin ja kertoi sen olevan jopa kansallisherkku Unkarissa, mietin mielessäni, että eipä tuo nyt kummoista ollut... Mietin samoin vielä silloinkin, kun opiskelijat innoistuivat selittämään tunnilla mulle Túró Rudin tärkeydestä, kun puhuimme unkarilaisesta ruokakulttuurista. Söin kokeilutarkoituksessa vielä yhden patukan, mutta uskoin, etten koskaan ihastuisi siihen kummemmin. Tänään kuitenkin eksyin kaupassa maitohyllyn äärelle ja siellä ne maitorahkapatukat katseli mua houkuttelevasti: ostin yhden - ja jäin koukkuun! Mieli olisi tehnyt mennä samantien ostamaan lisää. Valitettavasti yliopistolla on Túró Rudi -automaatti, joten syksy uuden riippuvuuden kanssa ei tule olemaan helppo. :p Selitän itselleni, että suklaalla päällystetty maitorahkapatukka on terveellisempi kuin pelkkä suklaapatukka? Hah.

No, oon tehnyt onneksi tänään muutakin kuin haaveillut Túró Rudeista. Olin tutustumassa lukioon, jossa opetetaan suomen kieltä ja jossa on myös mahdollista kirjoittaa suomen kieli ylioppilaskirjoituksissa. Mentiin sinne yhdessä jyväskyläläisen proffan kanssa, joka on täällä opetusvierailulla. Oli mukava kuulla kuulumisia Jyväskylästä ja jutella muutenkin kaikesta harjoitteluun liittyvästä. Lukion suomen kielen opettaja oli tosi mukava ja pyysi mua käymään uudestaan lukiolla. Opiskelijat olivat tosi reippaita ja esittelivät itsensä sujuvasti suomeksi. Tunnilla oli puheenaiheena suomalainen ja unkarilainen joulu. Oli hauska kuunnella opiskelijoiden kommetteja aiheesta. :) Ja tuli mieleen, ettei jouluun edes lopulta oo pitkä aika, puolet mun Unkarin ajasta on kohta takanapäin...

Nyt illalla oon miettinyt tulevia tunteja. Mulla on omien tuntien lisäksi pari sijaisuutta: pidän mm. ensi viikolla maantuntemuksen tunnin suomalaisesta populaarimusiikista 2000-luvulla. Suunnitelmissa ois ehkä jonkinlainen levyraati.

Koskahan mä sen gradun taas kaivan esiin?

Hetkiä viikon varrelta

Päätin nyt kirjoittaa blogia, vaikka uni painaakin silmäluomia. Takana on varsin mielenkiintoinen viikko: alkuviikolla tuli opetettua normitunnit ja lisäksi sijaistin alkeisryhmän Kalevala-tunnit: homma ei sinänsä vaatinut hirveästi vaivannäköä, vaan mun piti ainoastaan kahlata kotona vuonna 1982 tehtyä nelituntista elokuvaa Rauta-aika ja etsiä siitä parhaat kohtaukset. Pelkäsin, että porukka nukahtaa elokuvan aikana, koska eihän alkeisopiskelijan kielitaidolla tuon elokuvan repliikeistä paljon ymmärrä. Suhtautuminen elokuvaan meni vahvasti huumorin puolelle, ja itsellänikin oli suuria vaikeuksia pokan pitämisessä. :D

Runsaan kuukauden aikana oon huomannut, että tykkään opettamisesta ihan oikeasti tosi paljon. Paino on sanalla opettamisesta: silloin kun porukka kuuntelee ja keskittyy opetukseen, on opettajan tehtävä varsin mielekäs. Luulen, että musta ei oo melskaavan teinilauman paimentajaksi muuten kuin totaalisen pakon edessä. Varsinkin tämän unelmatyöpaikan jälkeen voi pudotus yläkouluelämään olla aika karu... Mutta eipä siitä tarvitse vielä onneksi huolehtia.

Työviikko päättyi kaikilla suomen kielen laitoksella jo keskiviikkona, koska suunnattiin bussilla torstaina "seminaariin" Egeriin, joka on idyllinen pikku kaupunki parin tunnin päässä Debrecenistä. Mukaan lähti sekä lehtorit että opiskelijat. Matka aloitettiin aamusta mitenkäs muuten kuin kulauttamalla kurkkuun unkarilaista perinnejuomaa pálinkaa, jonka jälkeen kurkussa poltteli jonkin aikaa. Sama pálinkan tyrkyttäminen jatkui sitten pari seuraavaa päivää, eikä juoma- tai ruokatarjoilussa muutenkaan ollut moittimista.

Seminaarissa oli paitsi Debrecenin porukkaa myös vierailijalehtoreita muista suomen kielen opetuspisteistä, esimerkiksi Budapestista, Slovakiasta ja Romaniasta. Sain kutsun mennä tutustumaan Budapestin ja Bratislavan yliopistoihin ja vielä majapaikkatarjouksenkin. Esitelmät seminaarissa oli mielenkiintoisia. Omakin esitelmä meni lopulta ihan hyvin, vaikka uni painoi silmäluomia niin raskaasti muutaman tunnin yöunien jälkeen, että olin varma nukahtavani ennen omaa vuoroani.

Vaikka seminaarissa oli virallisena osuutena esitelmät, oli kokoontumisen tunnelma varsin epävirallinen, ja suurin osa ajasta kuluikin rentojen aktiviteettien parissa: lautapelejä, jalkapalloa, kokkausta ja leivontaa (mm. grillausta, korvapuusteja ja karjalanpiirakoita) ja
pöytätennisturnauksia. Suurin osa näistä aktiviteeteista tapahtui puolen yön jälkeen, joten ei ihme, että univelkaa oli mukavasti siinä vaiheessa, kun bussi lähti takaisin kohti Debreceniä.

Itse kaupunki, Eger, jäi suurimmaksi osaksi näkemättä, ja sinne täytyykin vielä palata tulevaisuudessa.

Paluupäivän ilta meni lähinnä koomatessa, mutta tänään ryhdistäydyin ja lähdin kaupungille tapaamaan erästä unkarilaista tyttöä, Noria, joka halusi vinkkejä tulevalle Suomen visiitilleen. Tavattiin kivassa kahvilassa, syötiin ihanaa suklaista jälkiruokaherkkua ja juustorullia, jonka nimiä en taaskaan muista. :( Ilta venähti, kun päädyin vielä Norin luo syömään hyvää keittoa viinin kera ja selailemaan Unkarin kaupungeista kertovaa kirjaa.

Tämän viikon aikana vahvistui taas käsitys siitä, kuinka ihania, avoimia ja ystävällisiä unkarilaiset ihmiset ovat. Mieltä painaa kuitenkin se, että monissa tilanteissa ulkopuolisen tunteen aiheuttaa väkisinkin se, ettei yksinkertaisesti ymmärrä mitään unkarinkielisistä keskusteluista. Motivaatiota kielen oppimiseen lannistaa se, että aika vähenee koko ajan enkä tunnu oppivan mitään pelkästään kuuntelemalla ja elämällä kieliyhteisössä. Onneksi ensi viikolla tapaan ensimmäistä kertaa each one teach one -parini. Ehkä kielen oppiminenkin lähtee sitten jotenkuten käyntiin.

Budapest

Keskiviikkona lähdettiin heti mun tuntien jälkeen kohti Budapestia. Aika hyvin mun opetusaikataulut sopii yksiin reissujen kanssa, kun keskiviikkona alkaa jo viikonloppuvapaa. ;) Odotin matkaa paljon, koska pääkaupunkivisiitti oli suunnitelmissa heti kun saavuin Unkariin, mutta yli kuukausi ehti kulua ennen kuin sinne lopulta pääsin. Hyvää kannatti odottaa, ja nyt sain vielä seuraa reissulle. :) Tykästyin Budapestiin kovasti ja palaan sinne toivottavasti vielä monta kertaa. Paikassa oli jotain todella kiehtovaa: vaikka kaupunki onkin kansainvälistynyt huimasti ja englannilla pärjää paikassa kuin paikassa, on siellä kuitenkin havaittavissa itäeurooppalainen vire. Ehkä kaupungissa kiehtookin juuri tietynlainen länsimaisen kaupunkikuvan ja itäeurooppalaisen tunnelman sopusointu tai ristiriita. Ihmiset vaikuttaa juuri niin ystävällisiltä kuin matkaoppaissa kuvataan: kadulla vastaantulevalta saattaa saada apua kysymättä ja vielä kartan käteen.

Kun päästiin perille kaupunkiin ja löydettiin hotelli, oli jo aika väsynyt olo, joten päädyttiin vaan kierrokselle isoon kauppakeskukseen, Westendiin (http://www.westend.hu/en) ) ja syömään erääseen maukasta tex mex -ruokaa tarjoilevaan paikkaan.

Ekana aamuna oltiin kunnon turisteja ja mentiin opastetulle kävelykierrokselle Budan vanhalle linnavuorelle. Sieltä oli upeat näkymät Tonavan toiselle puolelle Pestiin ja parlamenttitalolle. Kierros kesti 2,5 tuntia, ja siinä ajassa ehtikin jo nähdä ja kuulla kaikenlaista. Sitten lähdettiin Pestiin Katjan unkarilaisen kaverin kanssa. Oli kyllä kiva saada paikallinen "opas". Käytiin muun muassa Sankarien aukiolla, Kaupunginpuistossa ja Pyhän Tapanin kirkolla. Myöhemmin mentiin syömään ravintolaan. Illalla oli jalat lopulta niin poikki, ettei jaksanut muuta kuin raahautua hotelille nukkumaan. :)

Toisena aamuna mentiin "Kauhun taloon" (House of Terror), joka sijaitsi lähellä meidän hotellia. Se oli kyllä järkyttävä paikka, joka veti joksikin aikaa ihan hiljaiseksi. Talossa teloitettiin juutalaisia toisen maailmasodan aikana. Talo oli natsien ja myöhemmin sodan jälkeen kommunistien salaisen poliisin päämaja, jonka seinien sisäpuolelle monen ihmisen elämä päättyi: talon pohjakerroksen kammiot oli ahdistavan karu nähtävyys. Olo oli epätodellinen, kun noista synkistä kammioista nousi kirkkaan sinisen taivaan ja auringon alle.

Karistettiin karmaisevan kokemuksen aiheuttamia mielialoja vilkkaalla kävelykadulla, Váci Utcalla jonka varrella oli kauppoja jos jonkinlaisia. Kierreltiin myös kauppahallissa ja maistettiin paikallista terveysherkkua, joka tunnetaan nimellä lángos: upporasvassa paistettu taikinalettu, johon voi valita erilaisia täytteitä, kuten juustoa, lihaa tai valkosipulia. Myöhemmin käytiin syömässä kasvisravintolassa, ja sen jälkeen lähdin katsomaan, millaiset näkymät on Pyhän Tapanin kirkon kupolista. Tuulista mutta hienoa! Iltapäivällä nähtiin Budapestissa työskentelevän Marian kanssa kivassa kahvilassa, jossa pienikin kuppi cappuccinoa oli todellisuudessa varsin iso. Mukava tavata jyväskyläläisiä täälläpäin Eurooppaa.

Sanomattakin lienee selvää, että kaksi päivää Budapestissa on liian lyhyt aika: jotain tuli nähtyä, paljon jäi vielä nähtävää. Pääkaupungin jälkeen Debrecen tuntuu varsin tylsältä. Onneksi huomenna on syysmarkkinat melkein kotiovella, jotain elämää siis täälläkin. :D

Hyppy rajan toiselle puolelle

Edellisestä blogipäivityksestä onkin vierähtänyt aikaa. Hmm, mistäköhän mä aloittaisin kirjoittaa... Melkein parisen viikkoa sitten sain ystäväni Katjan tänne vieraakseni, ja päivät meni ihan siivillä niin kuin hyvässä seurassa aina. Tuliaisina saamani jälkiuuniruisleipä ja salmiakki maistui niin hyvältä kuin muistinkin, ja äkkiäähän ne mun käsissä hupeni. :p

Seikkailtiin parin viikon aikana vähän siellä ja täällä: viime viikon torstaina lähdettiin mun opetustuntien jälkeen parin yön pikku visiitille Romanian puolelle, Oradeaan (unkariksi Nagyvárad). Se on ihan Unkarin ja Romanian rajalla oleva kaupunki, jonne ei matkaa Debrecenistä kerry edes sataa kilometriä. Junamatka kesti kuitenkin yli kaksi tuntia kaikkine pysähdyksineen, odotteluineen ja passintarkastuksineen. Mulla ei oikein etukäteen ollut käsitystä koko kaupungista, mitä nyt Wikipediasta olin jotain katsonut.

Ensivaikutelma paikasta oli synkähkö: kaupungissa oli tosi kylmä ja harmaata. En liioittele pahasti, jos sanon, että sää oli verrattavissa Suomen syksyyn. Raikkaan kirpakkaasta syysilmasta ei tosin voinut kuin haaveilla, koska ilma oli täynnä pakokaasua. Aurinkoa tai sinistä taivasta ei näkynyt kertaakaan kahden vuorokauden aikana. Kaupungin sydän oli kävelykatu, jonka reunoilla oli nähtäväissä vanhaa arkkitehtuuria: hienoa aikoinaan, nyt jo jokseenkin rapistunutta. Kävelykatu oli sinänsä sympaattinen ja kesäaikaan varmasti vilkkaan eloisa: terassilla olisi ollut mukava istua auringossa ja katsella ohikulkevia ihmisiä ja paikallista elämänmenoa. Tällä kertaa kaupungista jäi hiukan vaisu ja masentava kuva, vaikka tietysti siellä oli myös joitakin kauniita nähtävyyksiä, kuten The Black Eagle Palace ja Black Eagle Passage.

Kun kävelimme pahasti ränsistyneiden harmaiden talojen ohi omalle hotellillemme kaduilla laahustavia kulkukoiria väistellen, tuli hiukan huono omatunto: helppohan sitä on paeta kurjuutta hotellin ovien sisäpuolelle ja päättää vaihtaa maisemaa, kun näkymä ei miellytä.
Meidän hotelli saa joka tapauksessa melkeinpä täydet kymmenen pistettä: mukava henkilökunta, hienot ja siistit huoneet, hyvä tyyny ja sänky ja sisäpihalla thermal spa -allas, jossa oli kiva käydä lillumassa iltahämärässä. Ai niin, ja eipäs unohdeta paikallisia musiikkikanavia, joista ei todella ollut pulaa. Biisilistalle tuli uusia kivoja lomabiisejä, esim. tää: http://www.youtube.com/watch?v=cmxxT3mGqPA

Pienen pieni pala vierasta maata tuli nähtyä, mutta mitä jäi käteen? Kiinnostus romanialaista kulttuuria ja ihmisiä kohtaan. Entistä vahvempi tunneside ja kiitollisuus omaa kotimaata kohtaan. Muistutus siitä, ettei kaikki hyvä ole itsestäänselvää. Konkreettinen todistus siitä, ettei ystävällisyys kysy rahaa tai aikaa vaan asennetta: kun osoitetta kysyessä mukava nainen näyttää tien perille asti ja hymyilee, voi miettiä, olisiko kotimaassa oman kiireisen arjen keskellä itsellä aikaa lähteä opastamaan apua tarvitsevaa.